— Kaiku on kaunis neitonen, joka asuu kaukana metsissä ja nauraa maailmalle kukkuloittensa ja vuortensa takaa.
— Minkänäköinen hän on?
— Hänen hiuksensa ja silmänsä ovat tummat, mutta kaula ja käsivarret ovat valkeat kuin lumi. Mutta kukaan kuolevainen ei saa milloinkaan oikein nähdä, kuinka kaunis hän on. Hän on kepeäjalkaisempi kuin metsäkauris, ja pilkallinen ääni on ainoa, mitä hänestä kuulemme. Voit kuulla hänen huutavan yöllä ja voit kuulla hänen nauravan tähtien tuikkeessa. Hän pakenee sinua, jos koetat häntä seurata, ja hän nauraa sinulle lähimmästä metsänreunasta.
— Onko tuo kaikki totta? Vai juksaatko sinä vain? kysyi Davy silmät pyöreinä hämmästyksestä.
— Rakas Davy, eikö sinulla ole sen vertaa ymmärrystä, että voit erottaa, milloin kerrotaan satu ja milloin "juksataan".
— Mutta mikä sitten vastaa vesakosta Boultersin ladon takaa? Ja väliin kuuluu siltä kuin se tulisi itse seinästä, tenäsi Davy.
— Kun tulet vähän vanhemmaksi, niin minä selitän sinulle kaikki.
Kun tuli iästä puhe, kääntyi Davyn ajatuksenjuoksu toiseen suuntaan, sillä hän mietti vähän aikaa ja kuiskasi sitten aivan vakavasti:
— Anna, minä menen naimisiin.
— Älä nyt! Onko se mahdollista? virkkoi Anna yhtä vakavasti. —
Milloin?