— Kerro nyt meille, mikä se romanttinen kohtaus oli, johon sinä viittailit hämärästi eräässä viimeisistä kirjeistäsi, pyysi Phil.
Anna esitti pitkän Samuelin kosintakohtauksen suurta draamallista kykyä osoittavalla tavalla. Tytöt olivat katketa naurusta, ja Jamesina-tädin suu vetäytyi hymyyn.
— Se ei osoita mitään erikoista tahdikkuutta, että voi mennä tekemään pilaa omista kosijoistaan, joille on antanut rukkaset, sanoi hän. — Mutta, lisäsi hän pienen äänettömyyden kuluttua, jos minä olen vilpitön, niin täytyy minun myöntää, että minä olen aina itse tehnyt niin.
— Kerro nyt minulle, täti, ketkä kaikki ovat saaneet sinulta rukkaset, rukoili Phil. — Sinä olet luultavasti ajanut ulos kokonaisen pitkän kosijajonon.
— Älä sinä luule, että ne ovat vielä tänäkään päivänä lopussa, sanoi Jamesina-täti. — Niitä ilmestyy vähänväliä. Minun kotiseudullani on kolme vanhaa leskimiestä, jotka pyörivät minun ympärilläni ja joilta minä saan lempiviä silmäyksiä. Älkää te tyttöset luulko, että teillä on kaikki tämän maailman romantiikka ja ettei sitä muilla olekaan.
— Minusta ei ole juuri paljoakaan romanttista hohdetta liehittelevissä leskimiehissä.
— Voi kyllä niin olla, mutta olihan minulla nuoruudessani senkinlaisia ihailijoita, jotka saisivat ehkä teidänkin hyväksymisenne. Kyllä minä nauroin niille, poikaparoille! Niiden joukossa oli esimerkiksi Jim Elwood — hänen tapoihinsa kuului nähdä valveilla unta, joten hän ei milloinkaan tiennyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei saanut päähänsä, että minä olin antanut hänelle rukkaset, ennenkuin vuoden kuluttua kosimisesta. Kun hän oli mennyt naimisiin, ajoi hän eräänä iltana vaimonsa kanssa reessä kotiin kirkolta, ja rouva vieri eräässä tien käänteessä reestä, mutta tietystikään ei mies sitä huomannut… Sitten oli Dan Winston. Hänen pääkopassaan oli tavaton tietomäärä. Hän oli selvillä kaikesta, mikä koski tätä maailmaa, ja suurimmasta osasta tule vankin elämän asioita. Hän osasi vastata jok'ainoaan kysymykseen, koskipa se sitten vaikka viimeisen tuomion päivää ja hetkeä. Milton Edwards oli oikein kunnon mies, ja hänestä minä pidin, vaikkei meidän välillämme tullut avioliitosta koskaan mitään. Ensiksikin oli hän hiukan liian ahdasälyinen ja hyvin hidas käsittämään mitään pilaa, ja toiseksi ei hän milloinkaan kosinut minua. Horatio Reeve oli kylläkin hauskin minun "tuttavistani pojista". Mutta kun hän kertoi hauskan jutun, — hän oli hyvin halukas kertomaan — höysti hän sen kaikenlaisilla lisillä. Pieni valhe vain koristaa puhetta, sanotaan — mutta hänen puheestaan ei voinut milloinkaan tietää, minkä verran siinä, mitä hän kertoi, oli perää, niin paljon hän sepitti ja keksi omasta päästään.
— No, entäs muut, sinä rakas tätimme?
— Laittautukaa matkaanne ja pakatkaa auki kirstunne, sanoi Jamesina-täti ja huitoi heitä Josefilla, vaikka oli aikonut huitoa sukkapuikolla. — Toiset olivat erittäin kunnollisia, heistä ei sovi tehdä pilaa. Minä säilytän heidän muistonsa kauniina. Sinun huoneessasi on kukkia täynnä oleva rasia. Se saapui suunnilleen tunti sitten.
Ensi viikon kuluttua ryhtyivät Karoliinan majan tytöt pänttäämään lukujaan ja he ahtoivat tietoja päähänsä minkä ehtivät. He olivat nyt viimeistä vuottaan korkeakoulussa, ja nyt oli koetettava saada suoritetuksi niin paljon kuin mahdollista. Anna keskittyi, kuten ennenkin, Englannin kirjallisuuteen, Priscilla pysyi erottamattoman uskollisesti klassillisten kirjailijainsa kimpussa, ja Philippa ponnisti aivojaan korkeamman matematiikan ongelmissa — Jonaksen iloksi. Väliin heitä väsytti ja kyllästytti kaikki tyynni, väliin he olivat aivan masentuneita ja heistä tuntui, että se, mitä he mahdollisesti saavuttivat, ei ollut hiukkaakaan kaiken tavattoman puuhan ja vaivannäön arvoista.