— Meidän vanhoille tarinoillemme. Ajatteles, miten monet meidän mielenkiintoisimmista henkilöistämme saivat väkivaltaisen lopun — me suorastaan otimme heiltä hengen. Ja miten häikäisevän hienoja meidän sankarittaremme olivat ja miten hienoihin pukuihin me pu'imme heidät. Niillä oli vain silkkiä, samettia, kultakirjovaatteita, pitsiä ja jalokiviä, eikä milloinkaan muuta. Tässä eräs omassa elämässään sangen vaatimattoman Jane Andrews'in kertomuksista, jossa sankaritar uinahtaa vuoteessaan yllään valkeasta silkistä tehty, väärentämättömillä jalokivillä runsaasti koristettu yöpuku.
— Jatka, sanoi Stella. — Minä en ole enää aivan niin haluton, ja minä voin jo nauraa.
— Tässä on minun kirjoittamani kertomus. Minun sankarittareni huvittelee tanssiaisissa, säihkyen kiireestä kantapäähän mitä puhtaimman veden värisiä suuria timantteja. Mutta mitä hyödyttivät kauneus ja kalliit vaatteet? "Koreuden tiet johtavat vain hautaan." Kauniiden ja jalosyntyisten naisten täytyy joko joutua salamurhaajan uhriksi tai kuolla sydän särkyneenä. Muuta neuvoa ei ollut.
— Anna minun lukea muutamia kertomuksiasi.
— Tässä saat nähdä minun mestariteokseni. Katsopas, miten virkistävä otsake! "Hautani". Minun silmistäni vuoti kyynelvirtoja, kun kirjoitin kertomuksen, ja muut tytöt ulvoivat, kun luin sen heille ääneen. Jane Andrews'in äiti torui tytärtään, kun tällä oli sinä viikkona niin paljon nenäliinoja pesussa. Niin, siinä kertomuksessa esitetään sydäntäsärkevä kuvaus erään metodistipapin rouvan harharetkistä. Minä tein naisesta metodistin siksi, että nämähän ovat aina matkoilla. Hän sai haudata yhden lapsistaan kuhunkin asuinpaikkaansa. Lapsia oli yhdeksän, ja heidän hautansa olivat hajallaan eri suunnilla New-Foundlandin ja San Franciskon välisellä alalla. Minä kuvasin lapset ja miten viehättäviä he olivat, kuvasin eri tautivuoteet ja tein selkoa heidän hautakivistään ja niihin piirretyistä hautakirjoituksista, jotka olivat toinen toistaan liikuttavampia. Olin aikonut haudata kaikki yhdeksän, mutta kun minä olin toimittanut pois maailmasta kahdeksan, en voinut enää keksiä mitään uutta kuolettavaa tautia, jonka kaikki kauheat yksityiskohdat olisin tuntenut, vaan annoin yhdeksännen lapsen sairastua verrattain lievään lapsihalvaukseen ja jatkaa elämäänsä kainalosauvain varassa, rautalasta toista jalkaa pitkin asetettuna.
Stellan lukiessa "Hautani"-kertomusta ja hihittämällä ilmaistessa, missä oli traagillisia kohtia, ja Noidan nukkuessa koko yön ulkona juoksentelemassa olleen kissan vanhurskasta unta valitsi Anna vielä yhden lukemisenarvoisen kertomuksen. Sen kirjoittaja oli Jane Andrews ja siinä kerrottiin kauniista viisitoistavuotiaasta tytöstä, joka kävi katsomassa spitaalitautisten siirtolaa, jäi sinne hoitajattareksi ja luonnollisesti juuri kukoistuksensa ihanuudessa joutui tuon kauhistuttavan taudin uhriksi. Sen hän työnsi Stellan polville — he istuivat yhä kyyryssä lattialla — ja sitten Anna rupesi selailemaan muita vanhoja vihkoja ja oli pian siirtynyt siihen iloiseen ja huolettomaan aikaan, jolloin Historiallisen kerhon jäsenten tapana oli istua humisevien honkien tai puron rannalla sananjalkain keskellä saamassa milloin onnellisempaa milloin ala-arvoisempaa inspiratsionia. Kyllä heillä oli ollut hauska! Miten kuluneiden kesäin päivänpaiste ja hilpeys tuntui sädehtivän rivien lomitse, kun hän luki… Eivät Kreikan eikä vanhan Rooman sankaritarujen jännittävyys ja kekseliäisyys pystyneet vetämään vertoja sille naiville huvin ja kyynelten sekamelskalle, jonka Historiallinen kerho oli luonut… Käsikirjoitusten joukosta Anna löysi tuotteen, joka oli kirjoitettu karkeille käärepaperipalasille. Se rupesi loistamaan hänen harmaissa silmissään, kun hän palautti mieleensä, missä ja milloin se oli syntynyt. Tämän pienen tekeleen hän oli kirjoittanut sinä päivänä, jolloin hänen ja Dianan oli käytävä asialla Copp-neitien luona Kuusikujan varrella jonkun matkan päässä Avon-leasta. Neidit eivät olleet silloin kotona, ja kun Anna oli koettanut kurkistaa sisään ruokakonttorin ikkunasta nähdäkseen, olisiko siellä kenties eräs erikoismallinen vati, joka hänen oli määrä tuoda, oli hän pudonnut hauraasta katosta sisään ankkakarsinaan.
Anna silmäili vanhaa kangistunutta paperia ja alkoi sitten lukea hartaammin, mitä sille oli kirjoitettu. Sievään puutarhaidylliin, jonka hän oli sepustanut sangen epämukavassa asennossa, avatun sateenvarjon alla, sisältyi pieni asterien ja hajuherneiden välinen kaksinpuhelu sekä sireenipensaassa olevien villien kanarialintujen ja puutarhan suojelushengen välinen puhelu. Kun hän oli lukenut sen loppuun, istui hän liikkumattomana ja tuijotti eteensä, ja kun Stella oli lähtenyt, silitti hän rutistuneen paperin tasaiseksi.
— Minäpä taidan tehdä sen, sanoi hän ja ilmeestä päättäen hän oli tehnyt päätöksen.