— Rakas lapsi, älä menetä kokonaan toivoa, virkkoi Rachel-täti kietoen ystävälliset vanhat kätensä kalmankalpean tytön ympärille. — Minä en ole ainakaan kadottanut toivoani — se meidän viimeksi pitää tehdä. Hänellä on luja terveys ja vankka, turmeltumaton elimistö — miksi se ei kestäisi nytkin? Saat nähdä, että hän kyllä toipuu.
Anna irtautui hiljaa rouva Lynden käsivarsista ja meni mitään näkemättä keittiön läpi portaita ylös vanhaan huoneeseensa. Hän polvistui ikkunan ääreen ja tuijotti sokeana ulos. Oli hyvin pimeä. Sade valui virtanaan tuulenpieksämään maahan. Kummitusmetsän mahtavat puut valittivat ja vaikeroivat myrskyn väänteleminä, ja kuohuvien hyrskyjen pauhu kuului etäältä merenrannalta. Ja Gilbert oli kuolemankielissä.
Jokaisen ihmisen elämässä on ilmestyskirja, aivan kuin raamatussa. Anna luki omaa ilmestyskirjaansa tuona kauheana yönä, jona hän tuskassa ja hädässä valvoi monet tunnit pimeässä, keskellä luonnon kapinaa. Hän rakasti Gilbertiä — hän oli aina rakastanut Gilbertiä. Sen hän nyt tiesi. Hän ymmärsi nyt, että yhtä vähän kuin hän voisi hakata poikki oikean kätensä ja heittää sen luotaan, yhtä vähän hän voisi tästä lähtien erottaa Gilbertiä elämästään. Mutta tietoisuus siitä oli tullut liian myöhään — ei edes niin ajoissa, että hänelle olisi suotu katkera lohdutus saada istua Gilbertin luona viimeiseen saakka… Ellei hän olisi ollut niin sokea — niin auttamattoman mieletön ja sokea — olisi hänellä nyt voinut olla oikeus mennä Gilbertin luo. Mutta Gilbert ei saa nyt koskaan tietää, että Anna rakasti häntä — hän poistuisi elämästä vakuutettuna, että Anna oli häntä kohtaan välinpitämätön. Oi, miten pimeät, autiot vuodet avautuivat Annan eteen! Hän ei voisi niitä kestää — ei voisi. Hän lyyhistyi ikkunanpieltä vasten ja toivoi ensi kerran huolettoman, nuoren elämänsä aikana saavansa kuolla hänkin. Jos Gilbert lähtisi hänen luotaan jättämättä hänelle ainoatakaan sanaa, merkkiä tahi tervehdystä, ei hän voisi enää elää. Annasta ei millään ollut arvoa ilman Gilbertiä. Hän kuului Gilbertille ja Gilbert hänelle. Tänä tuskaisena selvänäköisyyden hetkenä häipyivät kaikki hänen epäilyksensä. Gilbert ei pitänyt Helena Stuartista — hän ei ollut koskaan pitänyt. Voi, mikä umpisokea hupsu hän olikaan ollut, kun ei ollut ymmärtänyt, miten voimakas ja luja side yhdisti hänet Gilbert Blytheen! Ne miellyttävää mairittelua uhkuneet turhamaisuuden tunteet, jotka olivat hänestä säteilleet Roy Gardneriin, eivät olleet milloinkaan olleet rakkautta… Ja nyt hänen täytyi sovittaa mielettömyytensä ja sokeutensa rangaistuksella, niinkuin rikos sovitetaan.
Marilla ja täti Lynde hiipivät hiljaa hänen ovelleen, ennenkuin menivät levolle, pudistivat huolestuneina päätään huoneessa vallitsevalle kuolonhiljaisuudelle ja sipsuttivat tiehensä. Myrsky raivosi koko yön, mutta päivän sarastaessa sen voima oli lauennut. Anna näki himmeän valojuovan hopeoivan tummien pilviröykkiöiden reunoja. Idässä välkkyivät metsäiset harjut heleänpunaisina. Pilvet hajaantuivat valkeisiin ajelehtiviin hattaroihin, haihtuen pitkin taivaanrantoja, ja taivas niiden välissä loisti sinisenä ja auringonpaisteisena. Hiljaisuus ja lepo laskeutui yli maailman.
Anna nousi polvistuvasta asennostaan ja meni hiljaa portaita alas. Kostea aamutuuli leyhyi hänen kalpeille kasvoilleen, kun hän astui pihalle, jäähdyttelemään kuivia, polttavia silmiä. Eräs kulkija vihelteli kimeästi iloista säveltä. Muutaman hetken kuluttua työpukuinen nuori poika tuli näkyviin.
Annasta tuntui äkkiä kuin polvet olisivat pettäneet. Ellei hän olisi tarttunut riippuvaan piilinoksaan, olisi hän kaatunut. Nuorukaisen nimi oli Pacifique Buote, hän oli George Fletcherin renki, ja George Fletcher oli Blythein lähin naapuri. Rouva Fletcher oli Gilbertin täti. Pacifiquen täytyi tietää, mitä yleensä oli tiedossa.
Nuori mies astua lönkötti maantien punaista hiekkaa yhä viheltäen.
Hän ei nähnyt Annaa. Anna yritti kolmasti turhaan huutaa hänelle.
Poika oli melkein ehtinyt ohitse, ennenkuin Anna sai värisevät
huulensa sellaiseen asentoon, että ne lausuivat nimen "Pacifique!"
Komean nimen haltija kääntyi leveästi virnistäen ja hyväntuulisesti sanomaan "hyvää huomenta!"
— Pacifique, sanoi Anna heikolla äänellä, tuletteko suoraan kotoa?
— Tulen, vastattiin. — Minulle tuotiin illalla sana, että isä-ukko oli käynyt sairaaksi. Oli niin ilkeä ilma, etten eilen voinut mennä, vaan läksin matkaan nyt aamulla aikaisin Menen metsän kautta, se kun oikaisee.