V.
KOTOA SAAPUU KIRJEITÄ.
Seuraavina kolmena viikkona Annasta ja Priscillasta yhä edelleenkin tuntui siltä kuin he olisivat olleet muukalaisina vieraalla maalla. Mutta tulipa päivä, jolloin äkkiä kaikki alkoi heistä hahmottua tuttuihin, miellyttäviin piirteisiin — korkeakoulu, professorit, kurssit, toverit, seuraelämä. Elämä muodostui jälleen yhtenäiseksi, tähän asti se oli ollut vain joukko hajanaisia sirpaleita. Vastatulleet, jotka aluksi olivat esiintyneet kirjavana ja jotakuinkin päättömänä laumana, olivat nyt sulautuneet yhdeksi elimistöksi, jota elähytti voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne, yhteiset sympatiat ja antipatiat ja väkevästi kuohuva halu kunnostautua. Oli liian aikaista ajatella voittoja älyllisellä alalla, mutta vuosittain toistuvassa isossa jalkapallokilpailussa voitti tulokkaiden puoli "seniorien" vanhan, kokeneen puolen, millä edellämainitut hankkivat itselleen katoamattoman kunnian ja suunnattomasti suosiota. Kolmen vuoden aikana oli voitto ollut seniorien käsissä; onnen kääntyminen tänä vuonna luettiin yleisesti Gilbert Blythen harvinaisten johtajaominaisuuksien ansioksi. Hän kiihoitti reippaita joukkojaan ja keksi osittain uusia taistelutapoja, joista seniorit joutuivat ymmälle ja joiden avulla tulokkaat pääsivät yhä lähemmäksi houkuttelevaa voittoa. Palkinnoksi valittiin hänet "uusien" luottamusmieheksi, kunniakas ja — ainakin tulokkaiden näkökannalta — vastuunalainen tehtävä, jota moni oli turhaan tavoitellut. Erikoisen pätevyyden saavuttamiseksi tähän tehtävään tuli hänen terästää luonnettaan eräiden kokeiden avulla, jotka hänen oli suoritettava. Ensimmäinen koe edellytti jotakuinkin suurta moraalista rohkeutta, mutta Gilbert suoritti sen täysin kunniakkaasti. Hänen tuli kokonainen päivä kulkea pitkin Kingsportin vilkasliikkeisimpiä katuja päässään räikeä, kukilla koristettu olkihattu ja edessään valtavan suuri kukallisesta kankaasta tehty hihallinen esiliina. Hän teki sen hilpeän reippaasti ja nosti kohteliaasti olkihattua kohdatessaan naistuttaviaan. Charlie Sloane, joka oli turhaan ponnistellut samaan asemaan, sanoi Annalle, ettei hän voi käsittää, kuinka Blythe saattoi alentua sillä tavoin — täytyyhän ihmisellä olla oman arvon tuntoa…
— Ajattelepas millainen Charlie Sloane olisi edessään kirjava esiliina ja päässä leveälierinen, kukilla koristettu olkihattu, nauraa hihitti Priscilla.
— Hän olisi aivan Sloane'ien vanhan isoäidin näköinen. Mutta Gilbert näytti mieheltä sormenpäitä myöten — aivan kuin omissa vaatteissaankin.
Anna ja Priscilla huomasivat ihmeellisen äkkiä joutuneensa niiden korkeakoulun piirien huostaan, joissa ei ainoastaan opiskeltu vaan myöskin vilkkaasti huviteltiin. Siitä he saivat suureksi osaksi kiittää Philippa Gordonia. Hän oli arvossapidetyn ja varakkaan miehen tytär ja kuului vanhaan, hienoon sukuun. Mainitut seikat sekä niiden lisäksi hänen miellyttävä ulkomuotonsa ja herttainen välittömyytensä hankkivat hänelle pian pääsyn kaikkiin harrastuspiireihin, kerhoihin ja yhdistyksiin, ja milloin hänet kutsuttiin, kutsuttiin myös Anna ja Priscilla. Phil oli ihastunut molempiin Avonlean tyttöihin, varsinkin Annaan. Hän oli välitön, uskollinen sielu, jossa ei ollut oikullisuutta eikä alhaisia laskelmia. "Jos pidät minusta, niin pidä ystävistäni", näytti olevan tiedottomasti hänen tunnuslauseensa. Mitä yksinkertaisimmalla ja luonnollisimmalla tavalla hän vei heidät yhä taajenevaan ystävä- ja tuttavapiiriinsä, joten Anna ja Priscilla huomasivat joutuneensa Redmondin seuraelämään hyvinkin vaivatta ja miellyttävästi, mitä muut uudet naisylioppilaat eivät voineet olla ihmettelemättä ja kadehtimatta. Sillä kukaan Philippa ei ottanut heitä siipiensä suojaan, vaan he saivat ensimmäisenä opiskeluvuotenaan useinkin pysyä jotakuinkin passiivisina katsojina, kun huvituksia pantiin toimeen.
Anna ja Priscilla, jotka ottivat elämän vakavammalta kannalta, näkivät Philissä edelleenkin saman herttaisen ja kehittymättömän tyttölapsen kuin tavatessaan hänet ensi kerran. Hän oli itse maininnut "kauhean hyvästä lukupäästään". Mutta selittämättömänä salaisuutena pysyi, milloin ja missä hänellä oli aikaa lukea, sillä hän näytti aina ajavan takaa jotain 'metkaa', ja niinä iltoina, joina hän sai ottaa vastaan vieraita, tuli näitä huone täyteen — enimmäkseen "tuttuja poikia". Hänellä oli ihailijoita loppumattomiin, sillä yhdeksän kymmenesosaa 'uusista' ja suuri osa muista ikäluokista kilpaili hänen hymyilyistään. Hän oli siitä lapsellisen onnellinen ja kertoi ilosta säteillen Annalle ja Priscillalle jokaisesta uudesta valloituksestaan — nenäkkäin huomautuksin ja selittelyin, joista miespoloisten korvat olisivat tulleet tulikuumiksi, jos he olisivat saaneet olla niitä kuulemassa.
— Alecia ja Alonzoa ei ole kuitenkaan vielä lyöty laudalta, kiusoitteli Anna.
— Ohoh, siltäkö näyttää, virkkoi Philippa. — Minä kirjoitan heille kerran viikossa ja kerron, miten minua suositaan. Luulen sen varmasti huvittavan heitä. Mutta tietysti on niin, että se, josta minä eniten pidän, ei välitä minusta. Gilbert Blythe ei välitä minusta vähääkään — hän pitää minua korkeintaan sievänä pikku kissanpoikana, jota tekisi mieli taputtaa. Minä kyllä tiedän syyn siihen. Oikeastaan minun pitäisi olla sinulle kateellinen, Anna. Sen sijaan jumaloi minun sydämeni sinua, ja minä olen onneton sinä päivänä, jona olen sinua näkemättä. Sinä olet erilainen kuin kaikki muut tytöt, jotka tunnen. Kun sinä katsot minuun erikoisella tavalla, niin minä tunnen, miten tyhjä ja ryhditön minä olen, ja teen kaikkein parhaimmat päätökset vakaantua ja kehittyä. Mutta sitten tulee taas paljon muuta väliin, joka vie ajatukseni muuhun… Kyllä on kauhean hauskaa opiskella korkeakoulussa. Ajattele, kuinka typerä minä olin ensimmäisenä päivänä — kaduin, että olin tänne ollenkaan tullut! Ellen olisi tullut, niin en olisi koskaan tullut sinun kanssasi tutuksi. Anna, kultamuru, sano minulle nyt taas, että pidät minusta edes aivan, aivan pikkuruisen. Minä kaipaan kauheasti saada sitä kuulla.
— Minä pidän sinusta oikein paljon. Sinä olet herttainen ja pehmyt ja sametinlauhkea pikku kissimirri — kynnet vedettyinä käpälien sisään ainakin mitä minuun tulee, nauroi Anna. — Mutta vaikka miettisin huomisaamuun, niin en ymmärrä, milloin sinulla on aikaa edes vilkaista oppikirjojasi.