— Tämä hiljaisuus tuntuu aivan rukoukselta. Miten paljon pidänkään hongista, sanoi Anna, kasvot suunnattuina kirkaspaisteista taivasta kohti. On kuin honkien juuret ulottuisivat syvälle menneisiin aikoihin ja niiden koko romantiikkaan. On niin viihdyttävää päästä välistä tänne hetkiseksi puhelemaan niiden kanssa. Täällä tunnen aina olevani onnellinen.
— Eikö sinusta meidän omat harrastuksemme niiden varjossa ikäänkuin kutistu vähäpätöisemmiksi, Anna?
— Ainakin on varmaa, että jos minua kohtaisi suuri suru, tulisin minä honkien juurelle lohdutusta hakemaan, sanoi Anna haaveksien.
— Toivottavasti sinun ei tarvitse milloinkaan kokea kovaa surua, sanoi Gilbert, jonka oli vaikea liittää suru-käsitettä vierellään astelevaan vilkkaaseen ja hilpeään olentoon. Hän ei tiennyt, että ne, jotka voivat liitää huimaavimpiin korkeuksiin, kadottavat myöskin helpoimmin jalkainsa alta tuen ja suistuvat syvään kuiluun. Ne luonteet, jotka kykenevät muita helpommin iloitsemaan, tuntevat myös voimakkaimmin kärsimyksen karvauden.
— Senhän täytyy kerran kuitenkin tulla, huomautti siihen Anna. — Elämä on minusta kuin riemun pikari, joka juuri nyt on nostettu minun huulilleni. Mutta siinäkin täytyy olla karvasta pohjasakkaa — sitähän on jokaisessa juomassa. Kerran saan minäkin sitä maistaa. No, minä uskon voivani ottaa sen vastaan urheasti ja pelkäämättä. Ja minä toivon, etten itse tule olemaan sen aiheuttaja. Muistatko, mitä pastori Davids sanoi viime sunnuntai-iltana — että ne surut, jotka Jumala lähettää meille, antavat voimaa ja alistuvaisuutta, kun taas ne surut, joihin me itse olemme syypäät ja jotka aiheutuvat meidän pahuudestamme ja ajattelemattomuudestamme, ovat paljon raskaampia kantaa. Mutta älkäämme puhuko suruista tällaisena iltana. Nyt tulee meidän vain tuntea, miten kaunista elämä on. Sitä varten tämä ilta on annettu.
— Jos minulla olisi valta, poistaisin minä sinun elämästäsi kaiken muun paitsi ilon ja onnen, Anna, sanoi Gilbert äänellä, joka oli käynyt Annalle tutuksi.
— Rakas ystävä, se ei olisi ollenkaan viisasta, vastasi Anna nopeasti. — Minä olen vakuutettu siitä, ettei kenenkään kehitys kulje oikeata latua, jollei ole jonkunverran koettelemuksia ja suruja, mutta kenties me myönnämme sen vain silloin, kun meidän on oikein hauska… Joudupas — toiset ovat ehtineet huvimajalle, he seisovat ja vilkuttavat meille.
He istuutuivat kaikki pieneen huvimajaan katselemaan syksyistä auringonlaskua, joka verhoutui tummaan punaan ja himmeään kultaan. Vasemmalta näkyi Kingsport kattoineen ja sinipunertavasta sumusta sukeltavine torninhuippuineen. Oikealla oli satama, jonka tyyni pinta väreili ruusunpunervana ja vaskenvärisenä. Lähinnä rantaäyrästä, jolla he olivat, kimmelsi vesi hopeanharmaana, ja kauempana nousivat autereesta Williaminsaaren aaltomaiset ääriviivat. Sen majakan tuli vilkahti silloin tällöin pienen uneliaan tähden tavoin ja kaukana taivaanrannalla vastasi toinen vilkutukseen.
— Oletteko milloinkaan nähneet paikkaa, joka olisi noin torjuvan ja vieroittavan näköinen? kysyi Philippa. — Minä en erikoisesti kaipaa Williaminsaarta, mutta siitä olen varma, etten voisi sitä koskaan saada, jos mieleni sitä tekisi. Katsokaa vahtisotilasta, joka seisoo linnoituksen huipulla lipputangon oikealla puolella. Eikö hän ole aivan kuin romaanista siihen leikattu?
— Romaanista muistan, sanoi Priscilla, — että olemme etsineet kanervia, mutta luonnollisesti emme ole löytäneet ainoatakaan. Ehkä on syksy jo liian pitkällä, niin luulisin.