— Niin, nyt hän on kuollut ja kuolleena pysyköön, virkkoi Anna hieman nyrpeänä. — Jos minä olisin antanut hänen elää, olisi hän tietysti aina edelleenkin vainonnut Semiramista ja Percivalia.
— Niin tietysti — ellet olisi voinut jalostaa hänen luonnettaan lopuksi.
— Tiedätkö, se ei olisi ollut vähääkään romanttista, ja siinä tapauksessa olisi kertomus venynyt liian pitkäksi. Tuollaisesta äärimmäisen harkitsevasta konnasta ei saa kädenkäänteessä kunnon miestä.
— Niin, minun täytyy joka tapauksessa sanoa, että kertomuksesi on viehättävä ja että se tekee sinut kuuluisaksi, siitä olen varma. Oletko sinä miettinyt kertomuksellesi nimeä?
— Olen toki jo kauan sitten. Sen nimeksi tulee "Semiramiksen sovitusuhri". Eikö se kuulu hienolta s:ineen? Minä olen aina pitänyt niin paljon alkusoinnusta. Nyt sinun täytyy sanoa minulle suoraan, Diana kulta, tahtoisitko jotain muutoksia kertomukseen. Oliko missään kohdassa semmoista, mikä sinua loukkaa?
— Hm, jos minun on jotain sanottava — Diana oli hyvin epäröivänä — niin en tiedä muuta kuin että se kohta kertomuksessa, missä sinä annat Semiramiksen sekoittaa kakkutaikinaa ennen suurta juhlaa, ei minusta tunnu aivan niin romanttiselta kuin muu. Kuka tahansa osaa sekoittaa kakkutaikinaa. Sankarittarien ei pitäisi minusta milloinkaan ottaa osaa ruuanlaittoon.
— Rakas ystävä, juuri siinä kohdassa minä annan valtaa huumorintunteelle — sekin on joskus tärkeätä — ja se on hienoimpia palasia koko kertomuksessa.
Totuuden nimessä on myönnettävä, että Anna oli siinä aivan oikeassa.
Viisaasti kyllä Diana pidättyi sen enempää arvostelemasta, mutta paljon vaikeampaa oli tyydyttää herra Harrisonia. Ensiksikin oli hänen mielestään kertomuksessa aivan liian paljon luonnonkuvauksia.
— Pyyhi pois kaikki hentomielinen lörpöttely kukkaisniityistä ja avaruuden kultapilvistä, sanoi hän säälimättä.