Anna oli tietänyt edeltäpäin kutsuista, mutta hänellä ei ollut aavistusta siitä, että Gilbertiä ja häntä juhlittaisiin ja että he yhdistyksen perustajina saisivat kunnialahjan — näkyväksi tunnustuksen ilmaisuksi ansioistaan. Anna sai lahjaksi Shakespearen näytelmät ja Gilbert mainion täytekynän. Anna joutui kovasti hämilleen ja liikutuksen valtaan kuullessaan kauniit sanat, jotka oli kirjoitettu kunnialahjaan liittyvään "adressiin" ja jotka Moody Spurgeon lausui mitä papillisinta äänenpainoa käyttäen. Pusertautumaisillaan olevat kyyneleet antoivat Annan suurille harmaille silmille kostean loisteen. Hän oli työskennellyt innokkaasti A.N.Y:n hyväksi, ja häntä ilahdutti syvästi, että muut yhdistyksenjäsenet antoivat niin suuren arvon hänen pyrinnöilleen. Kaikki olivat tosiaan sydämellisen herttaisia ja ystävällisiä, Pyen neitosetkin käänsivät tänä iltana parhaimmat puolensa ulospäin… Anna piti koko maailmasta.

Hän nautti sanomattomasti tästä illasta — mutta ennenkuin päästiin loppuun, turmeltui kaikki. Gilbert erehtyi jälleen sanomaan hänelle jotain tunteellista heidän syödessään illallista kuutamon valaisemalla verannalla. Rangaistakseen häntä Anna oli hyvin suosiollinen Charlie Sloanea kohtaan ja antoi tuon muulloin halveksimansa pojan tulla saattajakseen kotimatkalle. Hän huomasi kuitenkin, ettei ilkeys vahingoita ketään niin paljon kuin sitä itseään, joka siihen turvautuu. Gilbert lähti kutsuista hyvätuulisena Ruby Gilliksen seurassa, ja Anna kuuli heidän puhuvan ja nauravan minkä jaksoivat tyynessä syysilmassa, joka kantoi äänet kauas. Saattoi sekä silmin että korvin todeta, että heillä oli hyvin hauska toistensa seurassa, kun taas hänestä tuntui hirveän tympäisevältä kuulla koko ajan saattajansa lörpöttelyjä. Charlie Sloane ei näet kyennyt kertaakaan, ei edes sattumalta, sanomaan mitään kuulemisen arvoista. Anna vastasi joskus hajamielisesti "kyllä" tahi "ei" ajatellen, miten viehättävän kaunis Ruby oli ollut samana iltana, kuinka Charlien silmät muistuttivat kuutamossa pyöriviä tinanappeja — ne olivat vieläkin hassummat kuin päivänvalossa — ja ettei maailma sittenkään ollut aivan niin hauska kuin se hänestä oli ollut vähän aikaisemmin iltapäivällä.

— Minä olen väsynyt ja lopussa — siitä johtuu kaikki, ajatteli hän istuessaan vihdoin yksin huoneessaan, mistä tunsi suurta kiitollisuutta. Ja hän uskoi täyttä totta, että siinä oli syy. Hänen sydämessään pulpahti kuitenkin pieni ilonlähde, varmaan jostain salaisesta, piiloutuneesta suonesta, kun hän seuraavana päivänä näki Gilbertin tulevan pitkin askelin Kummitusmetsästä ja reippaasti jatkavan matkaansa kapealle sillalle. Gilbert ei siis aikonut viettää viimeistä iltaansa Ruby Gilliksen seurassa.

— Sinä näytät väsyneeltä, virkkoi Gilbert.

— Minä olenkin väsynyt ja, mikä on pahempaa, joutunut pois tasapainosta. Minua väsyttää, kun olen seisonut koko päivän päälläni matka-arkussani ja paikkaillut ja korjannut. Ja tasapainosta jouduin, kun kuusi akk…, ei, kuusi naista kävi täällä sanomassa minulle hyvästi, ja jokainen heistä tuli sanoneeksi juuri sellaista, mikä vei elämästäni värin ja teki sen yhtä harmaaksi ja synkäksi kuin on kolea marraskuun aamu.

— Senkin ilkeät marakatit, arvosteli Gilbert.

— Ei, kuule, jatkoi Anna. — Juuri sitä ne eivät olleet. Jos he olisivat olleet ilkeitä marakatteja, en minä olisi välittänyt vähääkään heidän sanoistaan. Mutta he olivat kaikki kilttejä, herttaisia ja hyväätarkoittavia sieluja, jotka pitävät minusta ja joista minä pidän, ja siksi se, mitä he sanoivat tahi mihin he viittailivat, kiusaa minua. Minä sain huomata, että he pitivät minua hulluna, kun matkustan Redmondiin ja koetan suorittaa tutkinnon, ja siitä asti olen ajatellut, että ehkä he loppujen lopuksi ovatkin oikeassa. Rouva Sloane sanoi huoaten toivovansa, että minun terveyteni kestää, kunnes tulen valmiiksi — ja kohta kuvittelin olevani kolmannen vuoden lopussa rasittunut ja näivettynyt ja mahdoton mihinkään kunnolliseen työhön… Rouva Wright huomautti, ettei maksa aivan vähän olla neljä vuotta Redmondissa, ja minä tunsin sormenpäissänikin, että on anteeksiantamatonta tuhlata Marillan ja omia rahoja sellaiseen järjettömyyteen… Rouva Bell toivoi, ettei oleskelu korkeakoulussa kokonaan panisi päätäni nurin, sellaistakin kun joskus sattuu, ja minä näin jo hengessäni miten itserakas ja ylpeä ja tuiki sietämätön ja kaikkitietävä olen neljän vuoden kuluttua ja miten vähäarvoisina pidän kaikkia avonlealaisia. Rouva Elisha Wright sanoi kuulleensa, että kaikki Redmondin tytöt, varsinkin korkeakoulussa opiskelevat, ovat pukuhulluja ja hirvittävän keimailevia, ja hänen arvelunsa mukaan minä en tule viihtymään heidän seurassaan… Silloin näin heti mielessäni, miten tallustelen kömpelönä, saamattomana ja masentuneena maalaistollona korkeakoulun vanhoissa saleissa kenkärohjakkeet jalassa, tallukat kenkien päällä ja villahuivi sidottuna karvalakin ylle…

Anna vaikeni huoaten ja naurahti. Hänen tunteellinen luonteensa ei voinut sivuuttaa kevyesti mitään paheksumista, ei silloinkaan kun se tuli sellaisten ihmisten taholta, joiden mielipiteisiin hän muuten kiinnitti hyvin vähän huomiota. Juuri tällä hetkellä oli hänen elämänsä vailla virikettä, ja kunnianhimo oli sammunut kuin liian kovakouraisesti niistetty kynttilä.

— Et kai sinä välitä siitä, mitä tuollaiset puhuvat! virkkoi Gilbert. — Sinähän tiedät erinomaisesti, miten ahdas heidän näköpiirinsä on, niin kilttejä ja kunnon ihmisiä kuin he muutoin voivat ollakin. Kun tekee sellaista, jota he eivät koskaan ole tehneet, on se jo heistä miltei luvatonta. Sinä olet ensimmäinen tyttö, joka Avonleasta lähtee korkeakouluun, ja onhan tunnettu asia, että kaikkia tienraivaajia pidetään enemmän tahi vähemmän mielenvikaisina.

— Tietysti. Mutta se vaikuttaa minuun joka tapauksessa. Terve järki sanoo kyllä, että sinä olet aivan oikeassa, mutta on hetkiä, jolloin terveellä järjellä ei ole mitään valtaa minuun. Se, mikä on täydelleen vastoin tervettä järkeä, saa vallan sielussani. Minun täytyy tunnustaa, että rouva Wrightin mentyä tuskin saatoin jatkaa matka-arkkuni pakkaamista. Olin niin pahoillani ja suuttunut.