— Se on vasta metka kertomus, sen saatte uskoa, huudahti hän tavattomasti haltioissaan. — On paljon hauskempaa lukea sitä kuin raamattua.
— Niinkö? kysyi Anna huulet vetäytyen hymyyn.
Davy tähysti häntä uteliaana.
— Minä uskoin sinun pahastuvan. Täti Lynde päivitteli kamalasti, kun sanoin niin hänelle.
— Ei se minua niin järkytä, hyvä ystävä. Minusta on aivan inhimillistä ja luonnollista, että yhdeksänvuotias poika mieluummin lukee seikkailukirjaa kuin raamattua. Mutta vanhemmaksi tultua toivon ja uskon sinun pääsevän selville siitä, miten ihmeellinen kirja raamattu on.
— Tietysti se on paikoittain jokseenkin hauska… Esimerkiksi mitä kerrotaan Josefista ja hänen häijyistä veljistään. Vaikka jos minä olisin ollut Josef, niin en olisikaan antanut anteeksi. Minä olisin lyönyt päät poikki niiltä kaikilta — taikka ehkä en minä itse, mutta olisin ainakin antanut hovipyövelin lyödä. Täti Lynde tuli hurjan vihaiseksi, kun minä sanoin niin, ja löi raamatun kiinni ja sanoi, ettei hän koskaan enää lue sitä minulle, jos minulla on niin jumalaton mieli. Sen tähden en minä nyt sanokaan mitään ääneen, kun hän lukee minulle sunnuntai-iltapäivinä, mutta sen mitä minä ajattelen, sanon seuraavana päivänä koulussa Milty Boulterille. Minä kerroin Miltylle profeetta Elisasta, joka kutsui karhut poikien kimppuun syömään ne, ja hän pelästyi niin, ettei siitä lähtien ole koskaan tehnyt pilaa setä Harrisonin kaljusta päästä. Onko karhuja Prinssi Edvardin saarella, Anna? Olen tullut usein ajatelleeksi sitä.
— Ei nykyään, vastasi Anna hajamielisenä. Tuuli hujautti samassa lumipilven ikkunaruutua vasten. — Ohhoh, eikö tämä paha tuuli-ilma koskaan lakkaa?
— Niin, Jumala tietää, sanoi Davy luontevasti ryhtyen jälleen lukemaan.
Mutta nyt oli Annan vuoro pahastua.
— Mitä sinä sanoit, Davy? huudahti hän nuhdellen.