"Antti, Jaakko!" huusi Klairon kimakalla, käskevällä äänellä. "Tulkaa tänne! Viekää tuo herra ulos! Hän on minulle vastuksellinen."
Kreivi S:t Audème huudahti ja kuolon kalveus kattoi hänen kasvonsa. Hän viskasi Klairon'in kädet käsistänsä, tirkisti kauheasti hänen puoleensa ja astui jonkun askeleen taakse-päin. Sitten sammui hänen katseensa ja hän horjui, kuin juopunut. Tuskallisella kiireellä veti hän nenä-liinan taskustansa ja painoi sen huulillensa. Kohta värjääntyi vaate purppuran-punaiseksi siitä veri-tulvasta, joka syöksi hänen suustansa ja syvästi huo'aten vaipui hän tunnotonna maahan.
"Antti, Jaakko!" huusi Klairon täydesti levollisena. "Kantakaa tuo herra ulos, noutakaa kyyti-vaunut ja lähettäkää hän niissä kotihinsa!"
"Herra Dubois tuli komeoissa vaunuissa," sanoi toinen palvelija kunnioittavaisesti, "ja hänen neljä palvelijaansa odottavat etehisessä."
"No, niinpä käskekää hänen palvelijansa tulla kantamaan häntä vaunuihinsa!" käski Klairon.
Palvelijat tottelivat käskyä, ja avatusta ovesta tuli neljä jättiläisen kokoista palvelijaa komeoissa, kullalla kirjaelluissa ruskea-samettisissa pukimissa ja kreivillinen kruunu kultaisissa knapeissa. Kunnioittavaisesti lähestyivät he kreivi S:t Audème'ä, joka nyt juuri aukasi silmänsä ja uneksuen, ihmetellen katseli ympärillensä. Varovaisesti nostivat palvelijat hänet ylös käsivarsillensa ja kantoivat hänet ulos.
Klairon katseli ylpeällä katseella matkuetta. Ei jälkeäkään säälistä ja armahtavaisuudesta näkynyt hänen kauniilla kasvoillansa.
"Kaunein kaikista kaunokaisista!" kuiskasi prinssi hänelle. "Minä rupean pelkäämään teitä. Minä luulen, ett'ei teillä ole sydäntä laisinkaan, ja ett'ei rakkaudella ole mitään valtaa teihin. Te näytätte tosiaankin pieneltä pirulta, joka ilakoiten pilkkaa ihmisten rakkauden-kipuja, ja on erittäin taipuvainen leikkimään ihmis-sydänten kanssa aivan, kuin olisivat ne höyhen-tolluja. Totisesti, minä pelkään teitä, ja toivoisin voivani panna rautapaidan sydämmeni ympärille, välttääkseni tulla haavoitetuksi enään teidän silmäinne myrkyllisillä nuolilla. Perhana-vieköön, te olette valloittamaton linna. Teitä ei liikuta mikään; ei hehkuva rakkaus, ei rikkaudet, eikä kärsimiset."
"Kuitenkin on asia, joka minua liikuttaa, prinssi," sanoi Klairon kovalla äänellä. "Ja se ainoa asia on: maine. Kaikkia maailman aarteita, kaikkea sen kunniata ja arvonimiä pidän minä halpana; mutta maine, sitä minä rakastan, sitä minä jumaloitsen, ja yhden tunnin kunnian tähden annan minä, jos vaaditaan, kokonaisen vuoden elämästäni."
"No, minä luulen, että lintuseni saapi tänä iltana sellaisen voittoisan tunnin," sanoi Voltaire, "ja ett'ei se tunti maksa vuotta hänelle, vaan tekee hänet kuolemattomaksi. Sillä maine se on, joka ihmisen kuolemattomaksi tekee."