"Ja niin on se Voltaire, joka minulle kuolemattomuuden lahjoittaa," sanoi Klairon loistavilla kasvoilla. "Hyvät herrat! Minä toivon, että te tänä iltana tulette katsomaan suuren runoilijamme Voltaire'n uutta murhe-näytelmää. Hän Merope'llansa hämmästyttää katselijat suuresti. Minä toivon, että te ylistätte runoilijata, ja suotte näyttelijättärelle heikkouden anteeksi. Näytöksen loputtua on pieni juhlallisuus täällä luonani. Huoneeni on avoin. Kaikki minun ystäväni ja suosijani ovat terve-tulleet. Kaikkia, hyvät herrat, kutsun minä teitä. Teidän kaikkein kanssanne tahdon minä viettää suuren Voltaire'n voitto-riemua!"

2.

Ehtoolla.

Ääretön oli tungos ja aaltoileminen kaikkialla teaterissa. Joka ainoa paikka oli otettu, ja tuhansittain oli kilvoittelijoita ollut piljetti-konttoorin edustalla, jossa he kiistelivät piljeteistä, saadaksensa vaikkapa kaikista halvimman ja huonoimmankaan paikan. Loosit ja parketti olivat täytetyt loistavalla ja valitulla kuulijakunnalla. Ensimmäisen rivin reunustassa nähtiin korkeamman vallas-säädyn naiset, heidän silmiä-sokaisevassa vaatetuksessansa, loistavina kalliista kivistä ja kallisarvoisista loru-kaluista, vilvoitellen poskiansa kauhean suurilla leyhyttimillä, ja säkenöivin silmin tähystävän ja punatuin poskin ja mustatuin kulma-karvoin kurkistavan parketilla istuvain jalo-sukuisten herrain joukkoon, nähdäksensä siellä ystäviään ja kosijoitaan.

Parterille olivat kaikki Parisin kirjailijat, sanomalehdenkirjoittajat, runoilijat ja riimin-riipustajat kokoontuneet, ja aina sen mukaan, jos olivat Voltaire'n ystäviä tahi vihollisia, osoittivat he joko iloisuutta, tahi synkkä-mielisyyttä; lempeyttä, tahi jäykkyyttä; hauskaa odottavaisuutta, tahi ankaraa arvostelua. Kaikissa looseissa vallitsi uteliaisuus ja harras odotus, ja nimet Voltaire, Klairon ja Merope olivat illan tunnus-sanana.

Jopa nähtiin nyt ylhäällä isossa loosissa kuninkaallinen hovikin, Ludwiki XV puolisoinensa y.m. Nopein askelin tuli kuningas loosin reunalle, ja kohta kohousi koko kuulijakunta seisaallensa, tervehtääkseen riemuhuudoilla silloin vielä rakastamaansa itse-valtijasta.

Ludwiki kiitteli hymyillen kaikille puolille ja vetääntyi sitten takaisin, saattaaksensa kalveata, suruisesti silmäilevää, vähäpätöistä kuningatartansa noja-tuoliin, ja tervehtääksensä sitten erästä naista, jolle juuri nyt avattiin ison loosin kaksipuoleiset ovet, ja jonka sisään astuessa kaikki loosin perälle kokoontuneet hovi-herrat syvään ja kunnioittavaisesti kumartelivat aivan, kuin olisi hän ollut hallitseva kuningatar ja itse hallitsijatar.

Ja ylevä ja käskevä olikin hänen ryhtinsä, hänen koko olemuksensa. Mahdottomasta pönkkä-hameestansa, joka häntä ympäröi, kuin vallit, näyttäytyi hänen ylä-osa ruumistansa vyöllä ahtaalle pinnistettynä vieläkin hennommalta ja hoikemmalta, kuin tavallista oli. Valkoiseksi puuteroitu, hohtokivillä, jaloilla kivillä ja kähäröillä varustettu ja puolikuun muotoon otsan yli taivutettu tukkansa, teki hänen vartalonsa vieläkin pitemmäksi ja majesteetillisemmäksi; hohto-kivillä varustetut karin-kaulalot enensivät hänen kauniin, syvä-aatteisen otsansa valkeutta ja tekivät sen vieläkin loistavammaksi; poski-maali hänen poskillansa lisäsi suurien mantelin muotoisten mustain silmäinsä säihkyä ja tulta; ja hymy, joka leikitteli hänen purppuran-punaisilla huulillansa, valoi koko hänen kasvoillensa loistoa.

Mutta hymy ei ollut hovi-herroille, jotka kumartelivat hänen ympärillänsä, eikä katsojillekaan, jotka sadoin ja taas sadoin silmin silmäilivät häntä. Hymy oli ainoasti kuningas Ludwik'ille. Ainoasti hänen tähtensä oli markisinna Pompadour kaunistanut itsensä; hänelle ainoalle oli hänellä hymyilyä, lempeitä sanoja, ja teräviä sukkeluuksia. Ja sen tähden tervehti myös Ludwiki häntä nyt taas armollisimmalla hymyllä. Markisinna Pompadour ymmärsi huvittaa häntä ja karkoittaa häneltä sen kyllästymyksen ja ikävän, joka joskus häntä ahdisti.

"Luuletteko, markisinna, että tämä Voltaire'n uusi murhenäytelmä huvittaa meitä?" kysyi kuningas yht'äkkiä.