"Teidän Majesteettinne on liiaksi jalo ja tuntehikas, voidaksensa pitää ihmis-sydämmen kärsimisiä ja kipuja minään huvituksena," vastasi markisinna hymyellen. "Tämä, Voltaire'n uusi teos on ihastuttava Teidän Majesteettinne ihmettelemiseen."
"Jopa, armahani!" mutisi kuningas. "Minä en ihmettele enään mitään; minua ei viehätä enään mikään."
"Ah, herra!" huokasi markisinna. "Se on tosiaankin kuoleman tuomio niille, jotka teitä rakastavat, ja sellaisen puheen perästä oliskin jo viisainta kuolla pois."
"Te ymmärsitte siis väärin ajatukseni," sanoi Ludwiki hätäisesti. — "Ajatukseni oli sanoa, ett'en minä ihmettele enään mitään, eikä mikään huvita minua enään sitten, kun tulin teidät tuntemaan; sillä teihin ainoaan on koko minun rakkauteni, teitä minä ihmettelen. Ja nyt näyttäkää taaskin minulle otsanne kirkkaana, markisinna. Te tiedätte minun sitä tarvitsevan, ollaksseni tyytyväinen."
"Armahin herrani! Te olette erinomaisesti armollinen!" huusi markisinna ja hymyili viehättävästi. "Mutta kiitokseksi siitä tahdon minä ilmoittaa Teidän Majesteetillenne salaisuuden. Teidän Majesteettinne saapi varmaan hauskaa tänä ehtoona. Jotakin tavatonta, hämmästyttävää on tekeillä."
"Mitä sitten?" kysyi kuningas innokkaasti. "Sanokaa markisinna, mitä on tekeillä?"
"Herra, jos minä sen teille sanoisin nyt, niin ei se olisi enään mikään hämmästys teille, kallein kuninkaani. Antakaa käsky aljettaa, niin saamme nähdä!"
"Teillä on oikein, alkakaamme!" huusi kuningas, ja antoi merkin juhla-mestarille. Sitten istui hän nojatuoliin kuningattaren viereen, ja markisinna, ollen kuningattaren hovi- ja seura-nainen, istui kuningattaren taakse pienelle jakkaralle.
Juhla-mestari meni kuninkaallisen loosin reunalle ja antoi merkin teateri-koneiston johtajalle, joka seisoi esi-ripun vieressä.
Yleinen äänetön hiljaisuus syntyi kohta suuressa teateri-huoneessa. Kaikkein katseet kääntyivät näyttämölle, jonka sala-kähmäinen esi-vaate kohousi verkallensa ylös.