Hän soitti hätäisesti ja jätti kirjeen kamari-palvelijalle, vietäväksi kuninkaallisen teaterin johtokunnalle.
"Jos kysytään, olenko minä sairas", käski hän, "niin vastaa, että minä olen erittäin terve ja aivan valmis näyttelemään tänä iltana, kuitenkin ehdolla, että minun ehtoni ensin täytetään. Joudu nyt ja tuo minulle kohta vastaus asiasta, vaikka minulla olisi vieraitakin luonani."
"Minä toivon maa-kreivin olevan läsnä", sanoi hän hymyillen itseksensä. "Tunnin perästä on Jaakko takaisin, ja siihen aikaan on maa-kreivinkin tapana olla täällä. Vai eikö hän tulisi tänä päivänä? Oiskohan minun eilen osoittamani kovuus ja kylmyys peljättäneet hänet takaisin? Mitä? Oisko hänelle niin helppoa, hyljätä minua? Voidaanko Klairon hyljätä sen tähden, ett'ei hän ole mikään mieliinmukiin menevä kaunotar, jolla olisi jokaiselle rakkauden lorulle hymyily valmiina? Oi, se oisi kauheata, jos minä olisin niin peräti erehtynyt, jos — — — Ah, tuossa seisahtuvat vaunut portilleni. Ken voi nyt tulla niin peri aikaisin aamulla — — —."
Klairon unhoitti hetkeksi kuninkaallisuutensa ja syöksähti ikkunaan, kurkistaakseen kartiinien takaa vähän pihalle vain.
"Se on hän! Ne ovat hänen vaununsa," huusi hän voiton riemulla. "Hän tulee tänä päivänä vieläkin aikaisemmin, kuin tavallisesti. Se on ainakin todistuksena siihen, että hän rakastaa minua — — —."
"Hänen kuninkaallinen Korkeutensa Ausbach'in maa-kreivi," sanoi palvelija, avasi kaksois-ovet seljällensä, ja hoikka, nuori, noin kolmen-kymmenen vuotias mies astui sisään, pu'ettuna loistavaan, kullalla koristettuun pukuun. Hänen kasvonsa olivat hyvin setänsä, kuningas Rietrikki II:n näköiset; mutta se juuri puuttui häneltä, joka havaittiin suuren Rietrikin kasvoissa; nimittäin, loistava, neroa täysi katse, ja hänen ihana, lempeä silmäyksensä. Maa-kreivin silmät olivat heikot ja sinertävät; hänen katseensa oli synkkä ja eloton. Ja jos joskus hymy leikki hänen huulillansa, niin oli se ainoasti suru-mielinen hymyely, joka ainoasti kohteliaisuudesta joskus ilmestyi, sitä pikemmin taas haihtuakseen.
Klairon kiirehti maa-kreiviä vastaan suurimman ihmettelemisen katseella.
"Teidän kuninkaallinen Korkeutenne ei ole siis vielä matkustanutkaan?" kysyi hän ihmetellen. "Te olette siis hyljänneet julman aikomuksenne, ett'ekä vielä matkustakaan synkkään, kylmään Saksaan takaisin?"
"En ole muuttanut päätöstäni," sanoi kreivi ja suuteli hänen kättänsä. "Mutta minä en voinut, enkä tahtonut matkustaa, ilman teitä näkemättä vielä kerran, ja ottamatta jää-hyväisiä teiltä."
"Jää-hyväiset," huokasi Klairon. "Ah, sitä suruista sanaa, ja voi niitä vaivasia, joiden täytyy sanoa se sana! Mutta vieläkin valitettavammat ovat ne, joiden täytyy ottaa vastaan se sana. Oi, ruhtinaani! Ihminen tottuu pian onneensa; mutta katkeruudella se jättää sen! Minä olin onnellinen siinä suuressa tiedossa, että olin ylevän, jalon maa-kreivin ystävyydessä; että minä, raukka, en koskaan ajatellut sitä, että kerran kadottaisin kalliin ja rakkaimman ystäväni. Ja nyt se 'kerran' on käsissä, joka minut eroittaa teistä."