"Minä en voisi elää enään tämän päivän jälkeen," sanoi kreivi juhlallisesti, "ell'en minä tietäisi jälleen-näkemisen päivän kohta taas koittavan. Minä riennän nyt vain muutamiksi viikoiksi maahani, ratkaistakseni vain muutamia tärkeitä hallinnollisia asioita; mutta sen jälkeen palajan minä taas Parisiin, se on: teidän tykönne!"
"Kuka tiesi, ette minua sitten enään löydä," huokasi Klairon.
"Minä löydän teidät, vaikka olisitte paennut maailman ääriin," huusi maa-kreivi. "Onhan rakkaudella se taivaallinen voima, että se voittaa kaikki vastukset, ja pilkkaa kaikkia esteitä. Minä löydän teidät, Klairon!"
"Mutta mahtaiskohan Teidän kuninkaallinen Korkeutenne sitä uskaltaa?" kysyi Klairon suruisesti. "Eiköhän lopuksi kuitenkin teidän puolisonne kyyneleet ja valituksensa eron tähden teistä, voittaisi hyvää ja jaloa sydäntänne? Ettekö puolisonne tähden hyljäisi ja välttäisi ystävä-raukkaanne Klairon'ia ja jäisi kotihinne mahtavaan pää-kaupunkiinne, ja antaisi alamaisillenne harvinaista esimerkkiä onnellisesta avio-elämästä valta-istuimella?"
"Puolisoni ei minua kiusaa kyynelillään eikä rukouksillaan," vastasi kreivi synkkänä. "Hän tietää, ett'en ole koskaan rakastanut häntä, ja hänen kiviseen sydämmeensä ei pysty rakkaus. Kun minä olin vielä melkein sanoen poika, pakoitti minun isäni minua tähän avioliittoon, kivuloisen ja ruman Koburg'in prinsessan kanssa. Minun oli ainoasti valitseminen vankeuden ja tämän liiton välillä. Minä olin, kuten sanottu, vielä poikanen, ja minun peljästynyt sydämmeni vapisi isäni vihaa ja uhkaavaa kovaa vankeutta. [Memoirs of the Marggravine of Ausbach. I. 131.] Lapsellisessa hulluudessani annoin minä niin peljättää ja sitoa itseni ijankaikkisiin kahleisiin, turvatakseni personallisen vapauteni."
"Mutta samassa, kun minä sen tein ja otin Koburg'in prinsessan puolisokseni, tunnustin minä hänelle peittelemättä, ett'en minä rakastanut häntä, enkä koskaan tulisi rakastamaan häntä."
"Ah, minä olin kevytmielinen! Minä luulin tällä puolen tuntia ennen vihkimistä tehdyllä tunnustuksellani saattavani hänet jaloon ja miehuulliseen päätökseen, nimittäin siihen, että hän, pelastaakseen itsensä ja minut kauheasta rakkaudettomasta aviosta, olisi vihkimä-jakkaralla hyljännyt minut ja papin kysymykseen 'tahdotko' vastannut vakavasti ja kovalla äänellä 'en.' Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän otti minut. Mutta samassa silmän-räpäyksessä, kun hän sanoi päättävän sanan 'otan', vannoin minä itsekseni, ett'ei hän sittenkään koskaan tulisi olemaan puolisoni, vaan että hän olisi minulle ainakin vieras."
"Minä olen uskollisesti pitänyt valani. Koburg'in prinsessa kantaa minun nimeäni; mutta hän ei ole puolisoni, ei ystäväni, eikä matka-toverini elämässä. Minä en tiedä mitään hänestä, eikä hän minusta. Kun minä olen Ausbach'issa, niin näemme me toisemme ainoasti päivällis-pöydässä, koko hovin läsnä-ollessa, ei koskaan kahden-kesken. Sanaakaan emme koskaan toisillemme puhu, paitsi asioissa, jotka koskevat seurustelu-elämän yleisiä kohtia."
"Mutta eihän se ole mikään avio-liitto!" huudahti Klairon. "Onhan se vain rasittava kahle, jonka Teidän kuninkaallinen Korkeutenne pitää mitä pikemmin viskaamaan pois päältänsä. Te olette sen velka-pää maallenne, ja alamaisillenne, kallihimpani ja rakkahimpani ruhtinaani! Teidän pitää ottaa pois mokomalta sairaloiselta ja lemmettömältä prinsessalta, jolle olette antanut ainoasti nimenne, ettekä sydäntänne, — ottaa myöskin pois jalo ja kallis-arvoinen nimennekin. Ken hyvänsä, vaikka kuinkakin kaunis ja kuinkakin ylpeä prinsessa, tuntisi itsensä onnelliseksi ja kunnioitetuksi, saada sitä kantaa; päästä puolisoksi ruhtinaalle, joka ei ainoasti kasvoiltaan, vaan myöskin sielun ja sydämmen jaloin ja yleväin ominaisuuksien puolesta on suuren setänsä, Preussin kuninkaan kaltainen."
"Ei", sanoi kreivi totisesti ja vakaasti: "Ei; minä kärsin nuoruuden erehdyksestä loppuun asti. Minä olen itse siihen syypää, ja sen tähden pitää minun siitä kärsimäänkin. Kun ei minulla ollut miehuutta seisoa isäni vihaa vastaan, ja asettaa omaa tahtoani hänen tahtoansa vastaan, niin pitää minulla nyt sen tähden olemaan miehuutta, kantaakseni levä-peräisyyteni seurauksia niin kauan, kuin Jumala sen tahtoo. Minä olen Jumalan ja ihmisten edessä Koburg'in Klotilda-prinsessan puoliso. Niin kauan, kuin hän elää, olen minäkin velvoitettu tunnustamaan hänet puolisokseni ja sellaisena pitämään ja puollustamaan häntä." [Maa-kreivin omat sanat. Katso: Memoirs of the Marggravine of Ausbach. Vol. I, 130.]