Totisena, kärtyisen näköisenä, syvässä suru-puvussa, joka pitkänä loikkona kahisi hänen perässään, kulki hän käytäväin ja tyhjäin suurten salien kautta, kamari-rouvansa ja ruhtinaan hovi-mestari perässänsä. Tulleena ovelle, joka vei hänen yksityiseen huoneeseensa, seisahtui Klairon ja kääntyi, vähäisesti nyökäten, hovi-mestariin.
"Teillä on jotain toimitettavata minulle?" kysyi hän kylmästi ja ylpeästi.
"Te käskette, teidän armonne", vastasi hovi-mestari ja kumarsi sangen syvään. "Hänen kuninkaallinen Korkeutensa, herra maa-kreivi toivoo saada olla koko päivän syvimmässä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, eikä soisi kenenkään häiritsevän hänen surullisia mietteitänsä. Minä pyydän siis teidän armonne käskyä, saada tietää, millä tunnilla te haluatte syödä päivällistä teidän omissa huoneissanne?"
"Laitettakoon valmiiksi tavallisella ajalla, kello neljä", sanoi
Klairon täydellisesti rauhallisena.
Sitten nyökkäsi hän hovi-mestarille armollisen "hyvästin" ja meni huoneeseensa. Kamari-palvelija kiirehti esille, ottaaksensa vastaan pitkän suru-vaipan, jonka Klairon oli huolimattomasti antanut pudota alas lattialle. Palveluspoika, kullalla kirjaellussa puvussa, avasi ovet sisimmäisiin huoneisiin, asettausi nöyränä ovelle, odottamaan niitä käskyjä, joita hallitsijatar ehkä antaisi hänelle vielä.
Mutta Klairon meni ylpeänä ja hiljaisena hänen ohitsensa. Ainoasti kamari-rouvan puoleen, joka yritti menemään hänen perässänsä sisälle, kääntyi hän ja sanoi ankarasti: "minä tahdon olla yksinäni; ei kenkään saa minua häiritä. Jääkää te vaatetus-huoneeseen, rouva! Minä soitan, kun tarvitsen teitä."
Kamari-rouva astui, syvästi lyykäyttäen, takaisin etu-huoneeseen, palvelija sulki ovet, ja nyt jäi Klairon vihdoinkin yksinänsä. Hän silmäili pitkään ja tutkivaisesti suurta huonettansa, vakuuttaakseen itseään siitä, ett'ei tosiaankaan huoneessa ollut ketään, joka olisi kuunnellut, mitä hän sanoi. Sitten meni hän rivakasti suuren kuvastimen tykö, ja tarkasteli itseään siinä pitkään ja tutkivasti.
"Rouva Ausbach'in maa-kreivitär", sanoi hän ja lyykäytti syvään omalle kuvallensa. "Rouva Ausbach'in maa-kreivitär! Minä tervehdin teitä. Maa-kreivitär on kuollut, eläköön maa-kreivitär! Pää-maaliin on päästy seitsen-toista vuotisen odotuksen, kärsivällisyyden, maikailujen ja kujeiden perästä — — — vihdoinkin päästy! Maa-kreivitär on kuollut, ja minusta tulee hänen seuraajansa!"
Hän vetääntyi takaisin kuvastimesta ja käveli pitkin, ylpeöin askelin edes-takaisin huoneessa.
"Niin", sanoi hän hiljaa itseksensä, "niin, minusta tulee hänen seuraajansa. Maa-kreivi rakastaa minua ja pelkää myöskin samalla. Hän ei uskalla hyljätä minua kenenkään muun naisen tähden. Minä olen uhrannut hänelle seitsemän-toista vuotta elämästäni; hänen täytyy ja pitää nyt palkita minun uskollisuuteni, rakkauteni ja ystävyyteni. Seitsemän-toista ikävää, yksi-toikkoista ja kujeellista vuotta olen minä viettänyt tässä kolkossa linnassa ikäväin ihmisten kanssa. Toisinaan tapasi minut tunne aivan, kuin en minä sitä enempätä kestäisi; aivan, kuin pitäisi minun paeta ijäkseni tätä saakelin Saksan-maata!"