"Mutta minulla oli pää-maali silmäini edessä; minä tarkastelin aina yhä enemmin ja enemmin kuihtuvata maa-kreivitärtä. Minä näjin hänen kipeässä päässään minun ruhtinatar-kruununi kasvavan, ja jäin niin paikoilleni. Nyt olen minä päässyt pää-määrääni. Ruhtinattaren kipeä pää on viimeinkin kallistunut hautaan, ja minun kruununi on nyt valmis."
"Niin, Klairon!" jatkoi hän ja kiirehti taas kuvastimen tykö. "Niin, Klairon! Sinun kruunus on valmis ja vielä tänä päivänä pitää sen kaunistamaan sinun arvokasta päätäs."
Hän tarkasteli itseään hymyellen; mutta vähitellen haihtui hymy huuliltansa, ja tumma varjo vetääntyi hänen kasvoillensa.
"Viimeksi kuluneet seitsemän-toista vuotta ovat myös merkityt kasvoillani", kuiskasi hän itseksensä. "Ei käy enempi enään kieltäminen, että Klairon on vanhentunut. Tuo kauhea, välttämätön kummitus, vanhuus, on pannut merkkinsä kauniille kasvoilleni, ja samalla, kun sydämmeni sykkii vielä kuudentoista vuotiaan tytön voimalla ja innolla, syyttää muotoni minua, että olen jo yli viiden-kymmenen vuoden."
"Ah, Klairon, Klairon! Uskalsiko vanhuus kajota sinunkin taiteelliseen personaas? Pitikö sinun kauniin, jalon otsas taipumaan hänen edessänsä? Pitikö sen pedon, vanhuuden, merkitsemään sinunkin vuottes määrä?"
"Pois, pois!" huusi hän käskeväisesti ja siveli kädellänsä otsaansa. "Pois, te rypyt ja vuodet! Kruunun pitää koristamaan tätä otsaa. Miksi siis röyhällätte sen kirkkautta?"
Mutta voi! Rypyt eivät peräytyneet pois mainion taiteilijattaren käskystä. Ne jäivät paikoillensa ja kokoontuivat, kuin kummitukset hänen otsallensa. Klairon huomasi sen ja vetääntyi taas huokaillen pois kuvastimeltansa ja rupesi taas kiivain askelin käymään edes-takaisin huoneessansa.
Vihdoin, ollen kiivaimmassa kävelyssään, seisahtui hän keskellä huonetta olevan ison marmorisen pöydän ääreen. Hänen hätäisesti ympärinsä katsova katseensa oli pöydällä havainnut kirjeen, joka luultavasti oli tullut kuriirin mukana, joka tänä aamuna oli tullut Parisista. Ja kirje oli luultavasti tuotu hänen palvelijalleen silloin, kun hän oli vielä ruhtinattaren haudalla.
Kovasti liikutettuna otti hän kirjeen. Niin, hän ei ollut pettynyt: kirje oli Parisista, ja tuli hänen pankkiiriltansa, joka Parisissa hoiti hänen omaisuuksiansa.
Väistymätön vavistus kävi Klairon'in sydämmen lävitse, kun hän avasi kirjeen; sillä ei herra Levy ollut seitsemään-toista vuoteen kirjoittanut hänelle kertaakaan muulloin, kun silloin, koska hän lähetti neljännes-vuosittain korot hänelle hänen rahoistansa.