"Teidän korkeutenne! Se on kirjoitettu tässä kirjeessä, jonka mukana tahdoin Teidän Korkeudellenne lähettää takaisin nämät koristeet. Mutta sitten muistin, ett'ei Teidän Korkeuttanne huvittanut lukea kirjeitä ja että Teidän Korkeutenne on jo seitsemän-toista vuotta sallinut minun lukevan kirjeensä itsellensä. Minä pyydän tänä päivänä Teidän Korkeudeltanne samaa suosiota. Teidän Korkeutenne! Antakaa armollisimmasti minun lukea tämä kirje itsellenne!"

"No, lukekaa vain!" sanoi kreivi nauraen. "Istukaa tuohon ja sallikaa minun istua vasta-päätänne tähän. No, nyt olen minä pelkkänä korvana. Lukekaa nyt kallis Klairon'ini!"

Klairon aukaisi kirjeen, ja alkoi täydellisesti taiteellisella tavalla lukea kirjettään, toisinaan vihanvimmassa, toisinaan suru-mielisesti, ja toisinaan täydesti raivoovalla innolla.

Klairon'in kirje kuului näin:

"Verho on vedetty pois. Minä ymmärrän, että olen aina ollut teidän luontonne ja teidän itsekkäisyytenne uhrina. Tottumus, rakastaa teitä, luottaa teidän avuihinne, on estänyt minua aina tähän asti, kuulemasta mitään sitä, joka olisi ollut teille alentavaista. Sen tähden olen minä kärsinyt kaikki, jopa kyllästymättömällä, hymyilevällä ulko-muodolla salannut sieluni kärsimiset. Minä luotin täydesti teidän ystävyyteenne ja rakkauteenne. Mutta nyt nä'en minä pettyneeni siinä. Te olette taaskin pettänyt minua. Ah, te ette ole ehkä koskaan rakastanut minua! Sillä jos te olisitte rakastanut minua, niin olisitte te säilyttänyt minuun sen luottavaisuuden, jonka minä aina olen ansainnut. Jos te olisitte rakastanut minua, niin olisitte te pitänyt kunniassa sen naisen tunteita ja käytöstä, jonka te jo sitten seitsemäntoista vuotta olette tuntenut; niin olisitte te säälinyt minun heikkouttani ja muistellut minun neuvojeni hyötyä ja omanvoiton pyytämättömyyttä. Kokemuksesta vakaantuneena minun kuuliaisuudestani teidän tahdollenne, ja alamaisuudestani teidän luonteellenne, ja himoillenne, ei teidän olisi pitänyt syöstä luotanne naista, joka rakastaa teitä ijäti. En voi käsittää, kuinka te voitte olla punastumatta, ei minun tähteni, vaan itsenne tähden, että voitte alentaa itsenne halpaan petokseen! Suuri Jumala! Onko tuo nyt se mies, jota minä olen rakastanut kalleimpanani ja kaikkein avujen muoto-kuvana?"

"En ole ilman epä-toivon surua saanut kuulla kaikkea sitä, mitä teillä nyt viikon-päivät on ollut tehtävänä. Teidän salainen, kujeellinen teeskentelemisenne taito on nyt paljastettuna minulle. Minä nä'en tarpeelliseksi, luopua kaikista vaatimuksistani. Minä tunnen siteet meidän välillämme ratkastuiksi ijäksi. Luultavasti iloitsette te kauniista keppoisistanne samalla, kun minä nä'en itseni hyljätyksi ilman mitään lohdutusta. Sydämmeni yhtä rakastavainen, kuin muuttumatonkin, vie mukanansa hautaan sen tunteen, jonka se on pyhittänyt teille. Minä valitan teitä; minä säälin teitä ja annan teille anteeksi. Niin, minä toivon, että olette yhtä onnellinen ja autuas, kuin minua kuluttava murhe ja kaipaus ovat minulle raskaat."

"Sanomattomalla surulla lasken minä jalkoihinne ne muistot, joita minä ajan mittaan olen teiltä saanut. En voi salata itseltäni siis, että te pidätte tämän tekoni arvoanne alentavaisena; mutta kaikki loukkaava ajatus on kaukana minusta. Ah, teidän käytöksenne on pakoittanut minua tekemään siten. Muistakaa, ett'en minä koskaan ole pyytänyt itselleni mitään, enkä koskaan koettanut koota itselleni rikkauksia. Ah, teidän onnenne oli mun ainoa huoleni! Muistakaa, että ette ole minun hallitsijani, ja että jos minä olen sallinut teidän olevan hyvän-tekijäni, niin olisi teidänkin pitänyt osoittaa itsenne minun uskolliseksi ystäväkseni. Minä en ole mitään, armollinen herra! Minä olen sen aina salaamatta ja kainostelematta tunnustanut. Mutta minun sieluni on jotakin ja viimeisellä huokauksellani tahdon minä pakoittaa teitä kuitenkin kunnioittamaan minua. Jääkää hyvästi! Ijäksi hyvästi!"

[Tämä Klairon'in kirje on alkuperäinen. Neiti Krawen, sittemmin
Ausbach'in maa-kreivitär, kertoo itse sen "muistoon-panoissaan"
I: 152.]

Klairon vaikeni ja käänsi kyyneliset katseensa kreiviin. Kreivi hymyili ja nyökkäsi hänelle vastaan.

"Ihmeen kaunis kirje, kokonansa minun jalon ja ylevän ystävättäreni, Klairon'in vertainen. Minä kiitän teitä, että sen itse luitte minulle; sillä teidän huuliltanne kaikuvat minusta itse kovat kanteennekin, kuin ihana, taivaallinen musiikki. Kiitoksia, kallis Klairon'ini; tuhannen kiitosta!"