Hänen jaloissansa, kasvojansa kätkien hänen syliinsä oli Senay, vanha subretti polvillansa, itki, valitti ja rukoili hiljaa. Voltaire'n ja Lekain'en marmori-kuvat, joiden vieressä muutamia kyntteliä likaisissa jaloissaan paloi, näyttivät ylevällä juhlallisuudella ja rauhallisuudella kääntäneen rauhalliset, eloa huokuvat kasvonsa ystävättärensä puoleen, hymyellen lähettääksensä hänelle terve-tuliaista, hänelle kuolemattomain seassa kuolevaksi syntyneelle; mutta myöskin nyt jo kuolemattomalle taiteilijattarelle.
Menneval'in käsitti joku vavistus tässä hiljaisuuden ja kuoleman majassa. Hän kumartui kamari-rouvan puoleen ja kosketti hiljaa hänen olka-päätänsä.
"Nouskaa ylös!" kuiskasi hän. "Minä tulen ministeri Chaptal'in tyköä.
Minä tuon apua neiti Klairon'ille. Katsokaapas tätä paperia! Lukekaa!"
Vanha subretti nousi hitaasti lattiasta. Hän katsoi ihmetellen häntä puhuttelevaa herraa, otti huolettomasti tarjotun paperin vastaan.
"Lukekaa!" sanoi Menneval. "Siinä iloinen uutinen emännällenne."
Vanha Senay luki: "kaksi-tuhatta markkaa, kohta maksettavat neiti
Klairon'ille; Chaptal."
"Hyvä herra!" huusi hän sitten katkeralla surulla. "Mitäpä jalo Klairon tekee teidän viheljäisillä armo-paloillanne? Ettekö siis nä'e, että hän on kuollut?"
"Mitä?" huudahti Menneval. "Onko Klairon kuollut?"
"Ei", sanoi Senay juhlallisesti. "Klairon ei ole kuollut, vaan hän on jättänyt tämän viheljäisen maailman, joka ei ollut ansiollinen häntä pitämään. Kuolematon Klairon on muuttanut kuolemattomain sekaan. Hän on elänyt kahdeksan-kymmentä vuotta, tunteaksensa maailman kurjuutta. Nyt on hän tuolla ylhäällä herännyt katoomattomaan autuuteen. Minä toivon, että hän pian kutsuu minut täältä tykönsä, palvelijakseen siellä samoin, kuin olin palvelijansa täällä. Menkää, hyvä herra, ja antakaa ministerille takaisin hänen jalo-mielinen avun-määräyksensä. Jalo Klairon ei tarvitse enään mitään armo-paloja. Jalo Klairon on kuollut!"