Vanha subretti nousi hitaasti ja huokaillen polviltansa ja hoiperteli ovea kohden ja antoi Menneval'ille merkin, seurata itseänsä.
Klairon katsoi heitä kumpaakin, kun he menivät tyhjän vieras-huoneen läpitse: "Hän tulee myöhään", mutisi hän itsekseen. "Tunnen kuoleman jo lähestyvän."
2.
Ehtoolla.
Kun ehtoo samana päivänä alkoi hämärtää, niin seisahtuivat taaskin siistit rattaat saman yksinäisen, rapistuneen talon edustalle Passy'ssa, ja taas oli se Menneval, ministeri Chaptal'in kirjuri, joka lähestyi porttia.
Mutta tällä kerralla ei hänen tarvinnut soittaa ja odottaa portin aukaisemista. Portti oli auki, eikä kukaan estänyt häntä sisään tulemasta. Jopa itse koirat, jotka aamusella niin raivoisesti haukkuivat häntä, makasivat hiljaa huoneen oven edustalla, eivätkä edes liikahtaneetkaan, vaikka vieras lähestyi heitä ja uskalsi heidän välitsensä astua sisälle huoneeseen.
Mutta huoneessa myöskin vallitsi sama hiljaisuus ja sama tyhjyys. Vanhaa subrettia ei näkynyt missään, mitään ihmis-olentoa ei löytynyt mistään.
Oudolla kauhistuksen tunteella astui Menneval tyhjään, hyljättyyn vieras-huoneeseen. Kumeasti kaikuivat hänen askeleensa tyhjässä huoneessa, ja hän kiirehti juoksujalassa sen läpitse, tullaksensa Klairon'in makuu-kamarin ovelle.
Hän naputti; mutta ei kukaan vastannut häntä. Hän päätti vihdoin itse avata oven. Hiljainen valitus ja itku kuuluivat sieltä häntä vastaan ja peljättävä kuva esiintyi siellä hänen silmäinsä eteen.
Keskellä huonetta, sohvassa pöydän vieressä, istui Klairon samassa puvussa, jossa Menneval oli nähnyt hänet saman päivän edellä puolen-päivän, ainoasti sillä eroituisella, että nyt oli hänellä otsallansa lakastuneista laakereista tehty kruunu, ja että hänellä oli rintojen ylitse ristiin pannuissa käsissään lakastunut laakeri-seppele. Hänen silmänsä olivat ummessa; suunsa ympäri leikkieli ihmeellinen hymy, joka näytti jähmettyneen hänen kalveille, värittömille huulillensa. Hänen kasvonsa osoittivat sitä harmaan-keltaista läpi-kuultavaisuutta, joka on alabasterilla, ja ikään, kuin kiveen hakatut, olivat hänen ankarat, liikkumattomat kasvoinsa-juonteet, joista kuitenkin loisti jalo levollisuus ja majesteetillisuus.