Ja suurimmalla voimainsa ponnistamisella kohousi Klairon sohvaltansa ja alkoi mahtavalla äänellä lausua erästä laulua, jonka Voltaire oli kerran kirjoittanut hänen kunniaksensa ja jossa hän omisti Klairon'ille yksistänsä erään uuden näytelmänsä onnistumisen.
Sen jälkeen vaipui hän hengästyneenä ja huokaillen jälleen sohvalle ja sulkien silmänsä nojasi hän päänsä polstarille, ja vanha subretti rupesi kovasti uikuttamaan ja valittamaan.
Ministerin kirjuria alkoi peljättää mokoma näiden molempain menneen vuosi-sadan muumioin ja mailleen menneen loiston läheisyys.
Kun hän näki Klairon'in hitaasti aukasevan taas silmänsä ja jälleen kohottavan päätänsä, lähestyi hän häntä ja uskalsi laskea joitakuita kulta-rahoja hänen viereensä pöydälle.
"Sallitteko", sanoi hän hiljaa ja kainosti, "että annan ministerin nimessä nämät kulta-rahat ensi hätään teille?"
Klairon nyökkäsi arvollisesti.
"Ne ovat erittäin terve-tulleet minulle", sanoi hän; "sillä teurastaja ei usko enään velaksi lihaa Baabelin kuningattarelle."
[Klairon'in omat sanat. Katso "Memoires de la duchesse d'Abrantés" Vol.
V: 245.]
"Minä kiiruhdan jättämään ilmoitukseni ministerille", jatkoi Menneval. "En epäilekkään, ett'ei hän kohta jo tänä päivänä lähetä minua tykönne, pontevammalla tavalla auttamaan jaloa taiteilijatarta."
"Joutukaa pian takaisin", sanoi Klairon heikolla äänellä. "Joutukaa, ett'ei historia kerran kertoisi, että Ranska jätti Klairon'in nälkään kuolemaan! Senay, seuraa herraa ulos portaille!"