"Ministeri Chaptal tunsikin itsensä sen tähden syvästi liikutetuksi siitä kirjeestä, jonka te, neiti, lähetitte hänelle", sanoi Menneval ehdollisella perään-antavaisuudella. "Hän lähetti minut tutkimaan, mitä apua neiti Klairon tarvitsee."
"Niinpä katsokaa ympärillenne! Tuossa sen nä'ette", sanoi Klairon juhlallisesti. "Nä'ettekö tätä kosteata, ränsistynyttä talonpoikaista asuntoa, joka on Klairon'in viimeinen turva, ja josta hänen on pitänyt vähitellen myödä, elättääksensä, kaikki huone-kalut, ainoat kuva-koristeensa ja omaisuutensa? Nä'ettekö tätä tyhjyyttä, tätä hiljaisuutta, joka ympäröipi Ranskan jalointa taiteilijatarta? Katsokaas tätä Elektra'a, Amenaide'a ja Semiramis'ta! Katsokaapas tätä taiteilijatarta, josta Voltaire kirjoitti ylistys-virsiä ja josta Furoga lauleli! Katsokaa häntä nyt kurjuudessa, alentamisessa, koko maailman unhoittamana, kerjäten Ranskalta leipä-palasta, joka pelastaa hänet nälkään nääntymästä!"
"Minä sanon teille, että minä tunnen kohta kuolevani; minä tunnen jo kuoleman lähestyvän ja ojentavan kätensä jo minua vastaan! jos olisitte tullut tuntia myöhemmin, niin olisitte ehkä tavannut vain Klairon'in ruumiin."
"Ah, neiti, mun kallein, jumaloimani neiti!" nyyhkytti ja tuskitteli vanha subretti ja kiirehti esiin nojatuolin takaa ja pani polvillensa Klairon'in viereen. "Armahtakaa minua! Älkää puhuko kuolemasta! Älkää raadelko minun kurjaa, kivistävää sydäntäni, joka ei koko maailmassa rakasta ketään muuta, kuin Klairon'ia yksistänsä!"
"Se on totta, Senay, sinulla on uskollinen ja jalo sydän", sanoi Klairon ja pani kätensä itkevän kamari-neitsyensä pään päälle. "Hyvä herra, antakaa anteeksi hyvälle Senay-raukalle hänelle liikutuksensa ja pelkonsa. Hän on palvellut minua kolme-kymmentä vuotta; hän on elänyt kanssani hyvinä päivinä ja kestänyt kanssani köyhyydessä, jolloin minulla ei ollut muuta ja'ettavata hänen kanssansa, paitsi minun kyyneleitäni. Älä enään itke, Senay! Salli minun kuolla ja kohoutua niiden kuolemattomain luokse, jotka minua odottavat. Ah, minä halaan puhutella kuolematonta ystävätäni Voltaire'a, minä ikävöitsen tavata Molière'a ja Varon'ia!"
"Minä ilmoitan teille", jatkoi Klairon, "sen surullisen uutisen; niin, minun täytyy sanoa se suoraan, että Ranskassa ei ole enään mitään taidetta, eikä taiteilijoita. Ah, aika on jo Klairon'in kohoutua ylös tästä maailmasta; sillä maailma ei ansaitse mitään Klairon'ia."
"Mutta nyt täytyy sen kuitenkin osoittaa itsensä niin kiitolliseksi, kuin suinkin mahdollista jalolle Klairon'ille", sanoi Menneval ystävällisesti. "Hänen ylhäisyytensä ei halaja mitään niin suuresti, kuin että hän poistaisi teiltä kaikkinaisen puutoksen, ja säästäisi teiltä kaikkinaiset arvollenne sopimattomat elämän murheet. Ei pidä sanottavan, että Ranska on ollut kiittämätön suurelle Klairon'illensa."
"Ah, mun synnyinmaani on aina ollut minulle erittäin kiitollinen ja aulis", sanoi Klairon katkeralla naurulla. "Ranska on kunnioittanut minua sangen monella kruunulla! Nä'ettekö? Tuossa ne kruunut kaikki ovat!"
Hän osoitti kädellään Voltaire'n rinta-kuvaa, jonka juurella oli ladottu lakastuneita laakeri-seppeleitä, kellastuneita atlas-nauhoja, niihin painettuine värsyinensä, kuivuneita kukkais-kimppuja ja kaikellaisia painetuita värsyjä ja sanomista leikeltyjä kappaleita, jotka luultavasti sisälsivät hehkuvaa arvostelua Klairon'in taiteesta j.n.e.
"Nä'ettekö?" jatkoi hän juhlallisesti. "Tuossa makaavat istuimellansa alas syöstyn kuningattaren kruunut. Olen laskenut kaikki nämät kunnian osoitukset, joilla minua kunnioitettiin, Voltaire'n jalkoihin; sillä sitä mestaria kiittää oppilas menestymisestään."