"Herra! Todellista vapa-sukuisuutta ei voi koskaan kumota; sillä se on kuolematon", sanoi subretti ja kohotti ylevyydellä olka-päitänsä. "Tehkää hyvin ja astukaa sisälle!"
Menneval totteli hänen käskyänsä ja astui kynnyksen yli viereiseen huoneeseen. Vanha subretti seurasi häntä, sulki oven perästänsä ja asettausi sitten keskellä huonetta olevan sohvan eteen.
Sohvassa istui nainen, ehkä vieläkin vanhempi, kuin subrettinsa; mutta vanhuudestaan ja ympäröivästä köyhyydestään huolimatta erittäin vaativaisen näköinen. Nuoruudessaan näytti hänellä olleen jalo ja ylevä vartalo; sillä vielä nytkin hämmästytti katsojata sen soreat ja jalot muodostukset. Hänen valkoinen puuteroimaton tukkansa oli kreikkalaiseen tapaan solmettu niskaan ja muodosti korkean, jalon otsan ylitse jonkunmoisen töyhtön; tummat silmänsä, joita varjosti kauniit ja komeat kulma-karvat, olivat elävät ja palavat, eivätkä osoittaneet laisinkaan sitä ikää, jota rypyt otsassa ja poskilla julistivat. Hänen pukunsa oli outo ja omituinen samaten, kuin subrettinsakin.
Kauhtana valkoisesta musliinista oli, kuin joku entisaikainen vaippa viskattu hänen hartioillensa. Vaipan alla oli hänellä jonkunlainen levätti, jonka raidat olivat ommeltu taiteellisesti tehdyistä laakerin-lehtien köynnöksistä; ja samaa maata oli myöskin hänen avara, poimuinen hameensa, joka näkyi levätin alta ja riippui, kirjaeltuna laakerin-oksilla aina jalkoihin asti.
Naisen vieressä oli iso pyöreä pöytä, täynnä kirjoja. Tätä pöytää vastaan nojasi hän vasemman, virheettömästi valkoisen ja kauniin kätensä. Naista vastaisella seinällä oli pesu-kaappi, jonka kannella oli kaksi rinta-kuvaa, toinen, valkoisesta marmorista, Voltaire'n, ja toinen melkein yhtä kaunis, Lekain'en. Useampia muita rinta- ja muoto-kuvia oli pitkin huonosti paperoittuja, siellä täällä kosteisia, homeisia ja repaleisia seiniä. Ainoasti muutamia puoleksi ränsistyneitä huone-kaluja oli tässä huoneessa. Koko huoneen tyhjyys ja murheellinen muoto vaikuttivat katsojaan ikävää ja sydämmen-ahdistusta.
Kun vanha nainen, joka istui, kuin kuningatar sohvassaan, näki sisään astuvan herran, niin rypisteli hän kulma-karvojansa aivan, kuin kiukusta ja nipisti huulensa kovasti yhteen aivan, kuin pidättääksensä takaisin sen suuttumuksen sanan, joka jo oli huulillansa.
"Neiti!" sanoi herra Menneval ja kumarsi syvään. "Herra ministeri
Chaptal lähetti minut luoksenne."
"Tekikö hän sen?" kysyi nainen ja viskasi ylpeästi taakse-päin päänsä. "Muistiko hän toki viimeinkin, että Ranskan laulu-lintuinen on ollut pakoitettu alentamaan itsensä niin, että hänen täytyi pyytää Ranskalta apua, ett'ei hän nääntyisi nälkään. Mutta miks'ei ministeri Chaptal ottanut itse päällensä sitä vaivaa, että olisi tullut itse tänne? Niin olisi hän voinut omin silmin nähdä sen seimen hyvyyden, joka enään on jäljillä Idomené'lla, Semiramis'ella ja Elektra'lla."
Ja kun hän niin puhui, kohotti hän hitaasti ja ylpeästi käsivartensa ja osoitti perällä erästä paikkaa, josta sade suurina karpaleina tippui alas.
"Nä'ettekö?" jatkoi hän teroitetulla äänellä. "Siinä on ylistetyn olemuksen kurja loppu. Klairon'in, viime sata-luvun jumalattaren, Klairon'in, jonka jaloissa maailmat makasivat, Klairon'in täytyy Ranskalta kerjätä palasen leipää, ett'ei hän tuottaisi Ranskalle sitä häpeätä, että siitä voitaisiin sanoa: kiittämätön Ranska antoi suuren Klairon'in nääntyä nälkään."