Vanha kahdeksan-kymmeninen muori oli viimeinkin saapunut nyt portille. Kiinnittäen mustat, heikot silmänsä muukalaiseen, kysyi hän matalalla äänellä, mitä vieras tahtoi.
"Minä olen ministeri Chaptal'in kirjuri", sanoi herra tärkeällä äänähdyksellä, "ja olen tullut — — —"
"Minä tiedän, minä tiedän", sanoi eukko tyytyväisenä ja kiirehti avaamaan porttia. "Astukaa sisälle, hyvä herra. Neitikös vasta nyt ihastuu, kun saapi nähdä teidät. Tulkaa, hyvä herra!"
Hän kävi rivakasti vieraan edellä sisälle, ja samassa, kun hän kädessään olevalla nahka-hihnalla hyvin tapaavilla iskuilla toisinaan peljätti todellakin sangen kärkkäitä koiria etemmäksi, sanoi hän läähättäen ja yskien: "ah, mutta nyt vasta neiti iloiseksi tulee, kun saapi nähdä teidät, hyvä herra. Korkeimmallaan olikin aika, kun saimme apua. Niin, kaikkein korkeimmallaan! Meillä on puutos kaikesta, ja kuitenkin tahtoi neiti kuolla mieluimmin, kuin pyytää vieraan apua. Mutta Ranska on toista; Ranskalta voi hän apua pyytää; sillä Ranska on hänelle kiitollisuuden velassa, jota se ei vielä koskaan kuitenkaan ole pyytänyt palkita neitille."
"Nyt olemme me neidin vieras-huoneessa", lisäsi hän, kun he olivat tulleet erääseen aivan tyhjään huoneeseen. "Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, että kerkeän ilmoittaa teidät neidille."
Ja hän piipersi kevein askelin huoneen lävitse vastapäätä olevalle ovelle. Aikeessa avata ovea, kääntyi hän vielä kerran vieraan puoleen ja kysyi: "Teidän nimenne, hyvä herra?"
"Menneval!"
"Herra Menneval!" huusi vanha subretti samassa, kun hän avasi oven selkiste-seljällensä. "Herra Menneval, Hänen Ylhäisyytensä herra ministeri Chaptal'in kirjuri."
"Astukaa sisälle!" kuului käskeväinen ääni sisimmästä huoneesta, ja herra Menneval lähestyi hymyellen avattua ovea, jonka pihtipieleen vanha subretti asettausi ihmeelliseksi oven-vartijaksi.
"Ystäväni!" sanoi Menneval ohi mennessänsä. "Te olette unhoittanut, että meillä on tasa-valta, ja että kaikki vapa-sukuisuus on kumottu."