VALKEA RUUSU.
Oi ystäväin, rauennut rusko, osa syömmestäin, kuin oman nuoruutein, kuin unelman, jost, eloss' eroon jäin, sun lepoon saatan näin!
Niin, poveen maan!
Nuoruuden muistot ihanuudessaan!
Kaikk' armaat tuskat sen,
nuo heelmä-täydet, huoata nyt saan
vain ruusuun valkeaan.
Mut ruususeen. ainooni kätkin helmen: kyyneleen. Se sinne kuului myös, sydämen loistoon ikimenneeseen, kevääseen, nuoruuteen…
MENNINKÄISET.
Risteillä me kiikumme, puun oksilla me kiivimme, kalmistojen katveessa kuin pahathenget hiivimme. Vilppiä ja rikosta jääsormemme kitkee, kuin varisevat lehdet yövirtemme itkee. Voi meitä, voi!
Silmät auki nukumme ja horroksehen havaamme,
hautakumpuin valehia vavisten me tavaamme.
Surusaatot saattelemme sanoin ilkamoisin
ja korskat korulausehensa luemme me toisin.
Voi meitä, voi!
Ihmiset kun kuolinkellon viime kutsun kuulevat,
levon, sovun majoihin jo tullehensa luulevat,
autuaitten kentille, joill' lempivä käy pari…
Meill' auringossa vilu on ja pakkasessa vari!
Voi meitä, voi!
Aikanaan ken sanomatta jätti rakkaan sanan,
turhaan sitä tapaelee varjomailla Manan.
Turhaan täällä etsiä saa ystävänsä kättä
ja kyyneltä, mi elämässä pois jäi pyyhkimättä.
Voi meitä, voi!
Tääll' ei surra suututa, ei kaunaakaan kanneta,
itketä ei, iloita, ei suutakaan anneta,
Viha tääll' ei viiltele, ei lemmen tuli loista,
vain kylmä huuru tyhjistä käy silmäonkaloista.
Voi meitä, voi!