Tiimalasin hiekkajyvät loppuun juoksi ammoin,
tyhjyyttä nyt mittailemme tyhjyyden kammoin.
Syvemmin ei synnin oas synnillistä pistä
kuin tunto, joka tilille vie tekemättömistä.
Voi meitä, voi!
Olleelle ja olevalle suumme mykät ilkkuvat.
Syksy-yössä silmämme kuin virvatulet vilkkuvat.
Karkeloimme ympärillä avonaisten hautain
ja kalistamme kahlevöitä ikirannerautain.
Voi meitä, voi!
Emme tiedä, olemmeko yksi vai monta.
Palo iankaikkinen syö puuta aineetonta.
Ikäsarjat sammuvat ja talvet lunta sataa.
Me ajast' aikaan kierrämme vain samaa liekkirataa.
Voi meitä, voi!
Tääll' ei surra suututa, ei kaunaakaan kanneta,
itketä ei, iloita, ei suutakaan anneta,
Viha tääll' ei viiltele, ei lemmen tuli loista,
vain kylmä huuru tyhjistä käy silmäonkaloista.
Voi meitä, voi!
Tiimalasin hiekkajyvät loppuun juoksi ammoin,
tyhjyyttä nyt mittailemme tyhjyyden kammoin.
Syvemmin ei synnin oas synnillistä pistä
kuin tunto, joka tilille vie tekemättömistä.
Voi meitä, voi!
KUNINGAS-SARKOFAGI.
Hän oli kuningas, kun siksi ain' kerjääjä pienemp' uskoo suurempaansa. Muut kerjäs muruittain, hän kuormittain ja valtakunnaks kutsui mierolaansa.
Hän persoi valtaa, kultaa, kunniaa,
heilutti tapparata tavan vuoksi.
Kauneimmin Klio hurmein kirjoittaa,
hän tiesi sen, ja siksi hurme juoksi.
Hän hallitsi: siis häntä hallittiin, hän piti orjia: ol' orja itse, mainittiin urhoks: itsens' säästi niin, mut iski syyttömien sydämitse.