Kaikki se uskoo, kaikki se kärsii, kaikki se kantaa»…
Sa mitään et jaksanut uskoa, kärsiä, antaa!
»Se ei syty vihaan, ei omaansa etsi, ei voittoa väärän.»
Sa omaasi pyysit, näit vihass' onnesi määrän!
»Ei rakkaus väsy, lähteet ja virrat jos loppuhun juoksi.»
Sa väsyit ja kuolit — suuren lempesi vuoksi!
PAX VOBISCUM.
»Loit vapautta, nyt oot itse vapaa, rakastit rauhaa, rauhan suuren sait!»
Te maineen herhiläiset, vait', ah, valt'! Miks hyrisette virttä vilpillistä! On raskas maata alla kiviriipan, pää vanteess' ihmisvalheen kultahiipan! Sen kipeämmin kirotkaan ei pistä. Se kuluks sielun viime onnen jauhaa: se rikkoo riemut olleet, murheet raastaa, se uskot uusii, puheet väärin haastaa, se vuosisatain painehella pauhaa!
Hänellä vast' on rauha alla maan, hän vast' on vaivoistansa varsin vapaa, jot' enää matkallansa milloinkaan ei maineen nousu-, laskuvesi tapaa!
Ma levon lehdon tiedän sellaisen, ma unessa sen kumman nähdä sain: kuin kuu se kulki yllä kuolevain ja hymys' niinkuin niittu hiljainen. Mun sinne hukkua myös kerran suokaa, kuin puro pieni silmään hettehen, oi jumalat, ja merkiks kohdan sen vain honka korkea, mi yössä huokaa! Ei rintaa väsyneiden nukkujain siell' ihmis-askel kova paina missään, päittensä päällä leivo lentää vain ja illan tuuli itkee ikävissään ja sinikellot soi ja kurjenmiekat… Tuhannet siellä uinuu runoniekat ja urhot nimettömät onnessaan, jotk' elon antinsa on lahjaks jaanneet ja menneet pois ja niinkuin laineet laanneet… Suur' unhoitus on ranta rauhan maan.
He tuhat vuotta unhossa on maanneet, siin' ajattomass' autuudessa, vaan mi parahille palkaks annetaan!