Syksy, syttyvin metsin ja sammuvin main,
kuink' olet suuri aamussa sunnuntain!
Purppura pihlajapuinen,
juhlasoittoni muinen,
kauneus-onneni, josta ma siivet sain!
Missä nyt onneni, missä nyt siipeni on?
Vilua vettä alli ui armoton.
Ilo jo ilmojen kuoli.
Lintu, min rinnass' on nuoli,
muuttua mielis poikaseks portimon…
Kantavi kuolevan siipi kannelle kuun,
yllä ei oksahan kukkasin kirjaeltuun!
Siitä on laulelo haikein,
siitä on luopumus vaikein,
onnesta maan ikihehkuvan purppurapuun!
TURHUUDEN YLISTYS.
(Tomu-uurnan kyljestä.)
Päivät on menneet kuin joutuva haaksi myrskyssä, yössä, tuskassa, työssä. Taisto ja vaiva kaikki on vaipunut varjojen taaksi.
Vuodet on juosseet kuin juoksija parhain
halk' elon viekkaan
hetkien hiekkaan.
Oi, polo rinta,
siksikö loimusit myöhään ja varhain!
Syöksyit kuin syöstävä: sama on matkaa
ain' yhä eessä.
Kuplaset veessä
suista ei merta,
aalto aallon leikkiä jatkaa.
Kaikki, mi syntyy, ollut on ennen.
Hetkille hohdon
suo, tulijohdon,
Kuoleman myrsky,
ylväys yksilön turmaansa mennen.
Kaikki, mi ollut on, jälleen palaa.
Tyynny ei veri.
Täyty ei meri,
vaikka maan virrat
kaikki sen helmaan syöksyä halaa.