Moni, laillas mi kamppaili yössä ja jäässä, nyt seisoo herrana sarkansa päässä. Mut Karjalan maassa on tyhjyys ja kauhu, työ, raadanta turhaa kuin tuuli ja sauhu: elon vie vihamies, idän ikuinen halla, maa vapisee vainoojan ratsujen alla. On pilvessä taivaas, pien' tähti vain tuikkavi pitkähän vaivaas. Oi, milloin sun päiväsi valkeaa, polo Karjalan maa!
Oi, kuulkaa, kuin aallot Äänisen, Vienan yhä kantavat viestejä riiston ja rienan! Puut rannan itkevät vanhaa untaan, kun syöstiin ne vierahan valtakuntaan. Oi, nähkää, kuin horjuvi katkotuin juurin pyhä tarujen tammi, maan ylpeys suurin! Jo aika on, Karjala, muistaa sun työtäs ja valkaista yötäs! Kaikk' kiiruhtakaa! Hätähuutona soi koko Karjalan maa!
Rajaveljemme raukka, et ainaisiksi
ajoiks tuomittu liene sa marttyyriksi,
elon lapsipuoleks, vieraiden loukkoon.
Käy veljies joukkoon!
Me turvaamme sua, jos heikotki liemme,
me Europan etehen tuskasi viemme.
Jos eestäs ei peistä se taittaa huoli,
omatunto ja oikeus maailmasta kuoli!
Tään päivän on tunnus: Sortua saa
ei Karjalan maa!
Käy kunniapaikalle keskelle juhlaa!
Emme halvalle tuhlaa:
Oot laulumme kehto, oot Pohjolan Hellas,
koko maamme sa valkaisit kauneudellas.
Oot kansamme muuri: kun löi tuliraudat,
sadat Karjalass' aukeni sankarihaudat.
Oot tietäjäin puu, syväin syntyjen suoja.
Sua ain' edesauttakoon armias Luoja!
Ken heimousjuhlissa seppelen saa?
Sulo Karjalan maa.
RIENTÄJÄT
ROHKEAT NEITSEET
Proloogi Suomalaisen Tyttökoulun 50-vuotis- Juhlaan 24.10.1919
Ajatar:
Mik' on tää näky? Mikä outo rotu? Käy impiparvess' aatteen pirran helske, käy hengen pyhätöissä arkimelske. Lien uinahtanut tuokioisen verran, ma luulen, kenties puolen vuosisataa… Sill' aikaa uutta luonut linnunrataa on ihmissuku. Tuon ma tunsin kerran. Nyt sill' on tahto, tapa toisenlainen: on miehen töissä kilpasilla nainen! Mun vanhat silmäni ei siihen totu!
Tuon nähnyt ennenkin oon silmäin palon ja otsan, jota ajatukset uurtaa. Se miehen tunnusmerkiks tiettiin ennen, myös tiedettiin, mik' oli sopivaista, mi miestä kaunisti, mi puki naista! Sai vieno värttinäisen luona puurtaa, mies tietä raivas, vaimo paikkas vaatteen, laulatti lasta päivän tullen, mennen, tai piili sisko pirtin soppeen surren, kun veikko vesille työns' unten purren ja ulos lähti ahtojäille aatteen.