Ne kuultaa kuni atlantiidein linnat, niist' taru laulaa, urhot unelmoi. Ja arkimelu lakkaa, seestyy rinnat, uponneen kellon helinä kun soi; myös rotuvainon äänet vaientuvat, käy kukkaan sydän, jonka rumuus hyys, kun pyhät astuu esiin mielikuvat: ihanin rotu, min loi ihmisyys!
Kun ohi samoo Paris Helenoineen ja Akhilleus, ken riemastuis ei siit', tai lentoon hurjaan kun Valkyrioineen siivittyy vanha Niebelungenlied! Ei kulu Reininkulta, hohto Hellaan. Ajasta aikaan tehoo sankariin Rolandin torven ään' ja joutsenellaan ui unten merta jalo Lohengrin.
On menneisyyden merenpohja-yössä syvimmät syntysanat Suomenkin. Siell' loihtii Väinämö, on Sampo työssä, häilähtää punapaulat Kyllikin, käy mittelöitä miehet miekan, sanan, ja Lapin velhot, hengen aateluus. Näin suuren ihmisyyden kultavanan piirs' satu, jonka kertoi kotikuus.
Piirs' riimusauvaan salat sankarmaineen, mi meistä kansoille nyt kuuluuttaa: »Tää ei oo, tietkää, heimo kullan, aineen, ja harvoin raudalla se rakastaa, mut konsanaan sit' ei voi vieras syöstä, jos itse itseään ei syökse se.» Oi, taatot harmaat, urhot kumpuin yöstä, oppaamme ootte, omatuntomme!
Loi sydän-unelmistaan teidät kansa, itkustaan iki-ihanuudet loi! On isäin henget kirkkomatkallansa, uponneen kellon helinä kun soi. Oi, elon menneen merenpohja-öistä yletkää ylhät haamut kohtalon! Tahdomme kuulla lisää sankartöistä, tahdomme samaan sankarsaattohon!
KUNNIAVIRSI KARJALALLE
Kalevalan päivänä v. 1922
Tää päivä on päivä laulun ja soiton. Soi kunniaa heimomme hengen voiton! Soi niille, jotk' elivät, kuolivat sille, soi nimettömille! Kaikk' kaunis, min maassa loi kannel ja jousi, tarun aika, mi pois kera Väinämön sousi, suurtyöt, jotka tehtiin, tänä päivänä piirtyvät muiston lehtiin. Tää päivä on Suomen sankarien, eläväin sekä Manalle menneiden.
Ken on heimousjuhlissa seppelen saava? Kysytään: Kellä rinnassa syvin on haava? Ken kansansa eestä raskainta kantoi, ken kalleinta antoi, sanan mahdilla loitsi, tään maailman tietohon maan tarinoitsi? Kellä taisto ol' ankarin, vartio vaikein, kenen kauneuskaipuu heljin ja haikein? Yli maan kuin huokaus kohahtaa: »Polo veljemme, polo Karjalan maa!»
Yli muiden sa kartutit suuruutta Suomen, mut sulle, mut sulle, ah, koittiko huomen, sa heimomme herkin! Kuin muut saitko kuntosi kunniamerkin ja saitko sa valkean vapauden ristin? Et. Vielä sua uhkaa sortajan pistin ja orjuuden taakka, yö ylläs on kehdosta hautahan saakka. Kuin kauan sun kantelos kaihota saa, suur' surujen soittaja, Karjalan maa!