Niinkuin rukous soi kuoro sankarpoikain, uhrineitoin:
»Kohtalotar Suomen suvun, Murheen neito mustakulma, lepy lapsilles jo, julma! Päästä alta pitkän kiron, että kaihot kaikkoaisi, veli veljehensä saisi, sukuveljet viskottuina vieraan nurkkiin, mikä minkin, orvot Aunuksen ja Viron, itkeväisen Inkerinkin, ett' ois täällä jokaiselle selvä leipä, eikä pettu, löytyis Suomen kuusen alta koti kaunis, kadotettu!»
Näin soi suuri Suomen soitto, sydänkaihot, sydänsurut, valkeutta, vapahdusta niinkuin ylhän templin urut.
Hymyää jo Murhe musta niinkuin vieno aamunkoitto…
OODI UGREIN UNELMALLE
Oi Suomenlahti, silta sininen välillä vanhain heimoveljien, viet, erottaja, vihdoin yhtehen! Oi kansaa katkottua laulajain! Sen vuosisataisvaivat mittas ken? Kuin meri, ääretön ja ikuinen, on ollut elonmurhe raskas sen ja ilot vaahtopisaroita vain pinnalla kuohun, hetken sattumain. Tai maljass' isoisten on helmeilleet kuin kulta kuolevaisten kyyneleet.
Oi Äänisjärvi, Ruijan Saimein suut ja Vienan rannat, laulun laineet muut ja tarun tanhut, joilla uhripuut nous muinen suurten sukutietäjäin! Miss' ennen roihus lämmin heimolies, miss' ennen toinen toisen mielen ties, ne tienoot ammoin taikoi vihamies. Vei vangiks outoin virtain vieremäin, veljestä veljen vieroittaen näin: heit' aavat arot, jylhä korpimaa ja meri, tuuli eroon tutjuttaa.
Ei enää! Veli veljehensä saa! Kuin meri yhteen veret velloaa ja yhteen soittaa suuri isäinmaa, ikuinen murhe muinaiskarsikon, tuhannet satusaaret, harjanteet… Nyt helmiks muuttuu verikyyneleet, käy isoisiksi enin itkeneet! He alla pitkän pilkan, pimennon kasvoivat urhoiks maansa kohtalon, ja niinkuin kevät-aalto kuohupää nyt Suomen heimo herää, rynnistää!
UPONNUT KELLO
Es'vanhempamme autuaat jo ammoin pois himmeää on virtaa vierineet ja kuvakaupunkinsa loitsuin, sammoin mukana vierineet kuin virran veet. Mut elon menneen merenpohja-öistä yhäti silmäämme ne heijastaa, kun mieli halaa kuulla sankartöistä ja aika ankee on ja inha maa.