»Syvin seisot maassa juurin, lienet veljistäsi suurin! Vielä ollet eessäin heikko: kun sun lyöpi orjan ruoska, sulat niinkuin lumi nuoska!»
Viuhui raaka orjan ruoska:
Harvalla löys' selän norjan. Pysyi päät vain pystympinä, oppineet ei mieltä orjan.
Seisoi suuri Suomen kansa.
Kiristeli hampaitansa peikko:
»Vielä pöyhkä, murrut, kun sun sortaa nälkä, sota, painuu veljesvihan ota rintaas, jotta ijäks turrut!»
Päätyi aika ankaraksi.
Moni kiroin, kivenheitoin otti vastaan hetken jylhän, heimon tilipäivän ylhän: painui maahan martahaksi.
Mutta ylinnä soi laulu sankarpoikain, uhrineitoin, kesken synkkäin surmannuolten pauhaten kuin kiitoskuoro:
»Vihdoin, vihdoin vapahaksi meilläkin on tullut vuoro! Sua, heimon suuri henki, vielä kunnioimme kuolten. Tää on meille pyhä sota! Sydänveri, kaikki ota: liian suur' ei suurin vero, eikä raskas raskain taakka! Synnyinmaa, sun omas oomme kätkyestä hautaan saakka!»