Olet perikuva luonteen, varma ja vakaa; mut ken sun tuntevi kasvojes juonteen, hän tietää: on leikkikin sinulle tuttu ja veitikka välkkävi silmies takaa, kun ystäväpiirissä juoksevi juttu. Mut vaaran tullen ja vaikean hetken sa tiedät ties, olet neuvokas, uljas kuin uljahin mies, olet linnanrouva ja valtiaan lainen. Toki sydän on sulia kuin naisella vainen: mont' orpoa lämmitti pirttisi lies.
Sa vaalit ja vaadit. Elon kerkeän retken työn juhlaksi laadit, työriemun juhlaks, mi vaatii ja antaa, omaks ihmisen ottaa, mut hedelmän kantaa polvesta polveen halk' ajan saineen ja jälkehen jättää muiston ja maineen.
Kunis vilkkuvi tulet tääll' ihmisen majain, kunis kukkaset häilyy, sinis muistossa säilyy nimi luovien voimain ja rakentajain. Sa yks olet heistä, ja siksi oot kaunis ja kallis sa meistä. Näin laadi ja luo vielä vuosia monta maan vastaisuutta! Ain' uneksi uutta, ja rakenna linnaa olematonta! Niin läiky ja rientele kuin meren laine, kuin ikiluonnon luomisen paine, kestä kuin paasi kauneeksi, onneksi synnyinmaasi!
LAPSELLE
Sa karkeloitset poikki ketojen, pien' tähtisilmä, keiju seppelhapsi. Käy käteheni, armas pienoinen, mua leikkimähän opeta, oi lapsi!
Sa kiidät teitä tarhan lumotun.
Vain jalkas kirmaa, katsehes on vakaa:
on totisinta totta leikkis sun,
näät taivaat auki joka tähden takaa.
Jok' kivensiru linnaks kohtalon
saa kädessäs ja joka kuvitelma,
min toivos loi, niin vankkumaton on,
kuin taaton lupaus, kuin äidin helma.
Näät luomis-aamun kasteess' ahot, puut,
ja kukat, suvisiskos nuo! Sa vasta
oot syvä uskossas. Me muut, me muut
kuink' oomme kauas tulleet Jumalasta!
Me leikimme, oi tuskaa tuskien,
kaikella, mit' on taivaass', taivaan alla,
haaveella, onnell' ihmissydänten
ja uskolla ja taivas-unelmalla!
Käy käteheni, tähtisilmä maan, pien' enkel elämän, käy johtajaksi! Sa mulle anna uskos unelmaan, mua, lapsi, opeta oi vakavaksi!