Niin ois mulla jälleen hyrskivä syli,
ett' tähdet vain tohtisi ulappani yli,
niin ois mulla jälleen pohjaton povi,
ett' Tuonelan yöhön siit' aukenis ovi!
Niin ois mulla jälleen korkea tahto,
ett' taivaalle iskis mun uhmani vahto,
ois voima vaikk' kalliokuormia kantaa,
päin vyöryä kaukaista, outoa rantaa!
On talvi. Ei liiku ei aalto, ei veri.
Oon kylmä ja kuollut kuin jäätynyt meri.
Ah, katsoa saanko viel' auringon terään,
ah, vieläkö elämän myrskyhyn herään?
UHRIMALJA
Oi sydämein, yhäkö vaadit multa elämän vettä, unten uhritulta, käsistä, jotka kaikkensa on jaanneet? Jo kaikki sulle annoin, sydämein, sa etkö nää, kuin suur' on köyhyytein! Oon mullan lapsi, lakastumaan luotu.
Jo veren aallot laulamast' on laanneet, nuoruuden viini viime tilkkaan juotu, ja unten hattarat jo ammoisin on kyyneleinä alas pisaroineet, rauenneet aatteen myrskyt säveliksi, sävelet särkyneet ja loppuun soineet…
Oi sydän, ällös enää vaadi multa elämän vettä, uutta uhritulta! Sun vuokses köyhdyin, valjuks vanhenin, ma kaikki, kaikkeni jo uhrasin! Miks et jo rauhaa anna, miksi, miksi?
PITKINÄ, PITKINÄ ÖINÄ
Pitkinä, pitkinä öinä mun saartavi polttaen niin kaikk' kaunis, mi mulle suotiin, ja kaikki, mi riistettiin.
Pitkinä, pitkinä öinä
sua muistelen, armahain,
ma kuulen sun äänesi soinnun
ikirakkahan korvissain…