Hän keltamokenttiä yksin käy:
»Miks lastani armasta vielä ei näy?»
Joka yö hän ovelleni kolkuttaa:
»Kuin kauan sua kiehtoo matala maa?»
»Kuin kauan käyt kahleissa turhuuden?
Tääll' on niin kuulas ja vilpoinen.»
Niin lähellä Lethen lainehet soi…
Mun täytyy pois, en viipyä voi!
Hän vartoo vierellä unhon veen…
Koht' yhdessä soudamme katveeseen.
Ja murheemme pitkät huuhtova on
pois siell' iki-itkevä Akheron.
TUNTEMATON
Sa saavuit kaukaa, ylähältä jostain pois kauas kantain, korkealle nostain mun, nurmen alle melkein nukkuneen. Sa lauloit laulun vapauttajasta, kun multa vangiks pyys jo mullan lasta ja huutoni soi niinkuin hukkuneen.
Sa saavuit pimennosta pitkäin öiden, vierelle istuit myötä kyynelöiden, hyreksit huulet hyiset hymyilyyn. Ja raskainna kun painoi päivän helle, sa kätes viivaan laskit sydämelle, sa riisuit kahleet sokeuden, syyn…
Niin lakkas kyynelvirrat tulvimasta… Kuin ruusuin tuoksu yöstä valkeasta saars' autereinen aavistelu mun: maan suloisuuteen katsoin lapsen tavoin, ja taivas loisti niinkuin kirja avoin myrjaadein täKdin suoraan sieluhun.