Ja elämälle, kaiken riistäjälle, ma hiljaa hymysin kuin ystävälle, ma näin sun suuren, suuren hyvyytes. Soit tuskan runsaamman kuin riemun, mutta ol' ilos kahle, murhees vapautta, kadottaa kaikki: helmi anties!
Sa taivaan impi, sielun sisko lieto, sa henkiveljyt, opas kaikkitieto, mi nimes, Tuntematon, lieneekin — ehk' ilmain Ariel tai lieden Vesta — mut siunaus vuos' untes seulehesta: ens kerta onnehen ma heräsin!
Maailman yli tähti-huntu heittyi, sen pahuus, vääryys anteeks-antoon peittyi, suur' suru puhkes ruusuiks runojen. Näin rikkaaks köyhän teit sa, Tuntematon, elämän voittajaksi henkipaton, teit laulajaksi lyödyn sydämen!
AURINGONNOUSU
Ken tuntee yön ja kauhut varjoin maan, miss' ristilukki kutoo lankojaan, kuu kalman paistaa sielun mataraan…
hän vasta tuntee, mik' on hurma tää,
kun päivä nousee, hirmut häviää,
Phoiboksen templit eessä kimmeltää!
Kun Haadeksehen haamut pakenee!
Oi, Phoibos, kuinka kruunus säteilee!
Säteistäs kantelooni kielet tee!
Suo säen tultas rintahani mun.
Ain' ihanuuttas tahdon laulaa sun
ja luonnon riemullasi ravitun!
Ei viehdä sieluani varjoin maa.
Kun elo hylkää sen, se halajaa
pois aamuruskon siivin matkustaa!