Tuli vieraalla maalla mua vastahan vieras tyttö, mi kantoi keltaista lehteä sormensa päillä. Ja sormilla näillä oli kuultavaisuus alabasterin, opaalin… Ja silmillään sini leijas, jota ei tunne ei taivas, ei maa… Ne ei nauraneet, itkeneet, täht'usmaa ne uhos, täht'usmaa aurinkokuntain outojen meille…
Sydän seisahti mulla.
Hän haastoi, ei mulle, ehkä jollekin kadotetulle tai löydetylle lento-tähtien maassa. Ei sanoja lausunut suu, ei aatosta aivot: ne hymisi niinkuin hämyinen metsien syvyys, ne lauloi kuin laulaa merien pohjaton mykkyys…
Hän haastoi:
»Kas keltainen lehti! Se elää, vaikka on kuollut, se on kaunis, vaikka on kuollut, ja se lentää, lentää, jot' ei se taitanut silloin, silloin, kun eli…!»
Ma kyyneliin sorruin.
Hän niias, ei mulle, ehkä jollekin kadotetulle tai löydetylle yön lumokuninkahalle, mi ratsasti ohitse säteellä välkähtävällä… Hän niiasi, niiasi syvään ja horjahteli kuin huojuva puu, min kruunua vihuri puistaa.
Hän kauneuden äyräällä kurkoitti äärimmällä…
Näky päätäni huimas.
Mun silmälautani vaipui ja ennenkuin kauhulta auki sen luoda ma jaksoin, hän hävitä ehti.