Alas heittävät ruusuja ruskojen,
sädekimppuja toivojen, uskojen.
Miss' suuttuvat nuo, siinä särkyvi jää,
meri taivaalle hyrskivi kuohuvapää.
Missä hymyn he suo, siin' nuortuvi maa,
oras vehreä päivälle puhkeaa.
Mut ihmislasta jos lempivät he,
hänet myötään he kantavat ratsaille.
Ah, onnellinen ja onneton, ken
rusosormia suuteli koitarten!
Maan neidoilta ainiaks riistetty on,
jota kaulasi tyttäret Auringon!
Auroran vaunut jo vierivät:
jäät särkyvät, vedet värjyvät.
Auroran orhit jo saapuvat:
lyö tulta kaikk' ilmojen hattarat.
Aurora yön palteelta kurkistaa:
lumi solisee pois, kukin peittyvi maa.
Hän naurahtaa, suo suukkosenkin:
povi ihmisen syttyvi liekkeihin!