SUOMEN PUU
Löi Ukko Ylijumala maan halki vasamansa: Sun rautaa onko rinnassas, sa laulun lieto kansa? Jo ilma, ilma puhdistuu! Mut kestätkö, sa Suomen puu tään ukkosmyrskyn, rajuveen? Jos laho liet, niin sydämeen saat surmannuolen ikuisen, et koskaan nouse jällehen!
Löi tulta latva Suomen puun: oksansa kuivat karsi. Mut juuret työntyi syvempään ja korkeemmalle varsi. Nyt lakeen taivaan leutosään se tyynnä nostaa ylvään pään ylitse mantereen ja veen, kuin kuuluttais se heimolleen: varattu paikka sulle on ainaiseks alle auringon.
Muinaisen Suomen sukupuu taas varttuu vailla paulaa ja vapauden lintuset sen kartanoissa laulaa. Päin itää, länttä, etelää ne lentää, viestin lennättää, kuin kaunista kamppailuun tään eestä käydä pyhän puun… Oi veljet Vienan, Eestinmaan, viel' yhteen maahan mahdutaan!
SUKUVELJET
Taivaan kannen harmaan alla, ajan alkukannikalla asui muinen veljesparvi, esitaatot Suomen suvun.
Elelivät korven yössä niinkuin korven kontiotkin.
Mikä kulki paimentyössä, mitä viehti virran juoksu kalareitein, rantasotkin. Kotoista tuo kaikki heille, mikä tarua nyt meille: mahti mannun, Maahisenki, luotteet luonnon, loihtuluvun; yks vain outo: onnen tuoksu elon kauniin kukkapuvun.
Kuitenki ja kaikitenki paistoi tähti räppänästä tumman tuutijankin syliin, kutoi kuuran helinästä satuseitit silmän eteen, kuvas kaiho kultalinnat vilisevän virran veteen, kuuli korva jostain kaukaa vetävämmän veren tahdin… Illan kalvas kaikerteli irti alta mannun mahdin, ulos suuriin riemun kyliin.
Virkki vihdoin vilkkain veli: