»Lähden tästä katsomahan tarpoimia nuottatalaan… Viivyn tunnin taikka kaksi… Mutta jos ei tulevaksi mua kuuluis ennen yötä, lienen vienyt virran myötä silloin kauemmaksi kalaan.»
Jyrähytti valtavaari, vanhin heimon tietäjistä, lausui pitkän lautsan päästä:
»Varsin jaarittelet suotta, valees houkemmille säästä! Vetämättä sult' on nuotta; kohta lienet myyty miesi: sua kiehtoo velhon saari, sata riuttaa helmellistä! Sinne muutkin veikkos halaa… Turman tulevaisen näen: kaikki menee, mut ei palaa kenkään. Koht' oon yksinäinen, liikuttajaa vailla liesi, kiukaan kylmän hanki hautaa, synnyinpirtin jänki jäinen. Kukkuessa kevätkäen hajallaan on Suomen suku niinkuin tuuless' akanaiset, vainaa vailla neljää lautaa… Älkää luulko, lapsukaiset, ett' on pivoss' onnen kuuhut, jos on silmän kantamilla, riemu helppo saada, kantaa. Niin se on kuin tyhjä reppu nälkäisellä reppurilla kiertäessä maailmanrantaa; vast' on oma sen, ken jaksaa murheella sen hinnan maksaa. Elon päivä vasta koittaa sille, joka kuolon voittaa. Nää en silmilläni näillä, tokko koittaa teille huomen, sukuveljet suuren Suomen… Sen vain näen: kauas käytte, suru käypi kantapäillä.»
Erkanivat erä veljet sumeisilla syksysäillä. Yksi hiihti valtatielle, toinen noroon, kolmas jäälle, elon pitkän pilven päälle.
Suru hiihti kantapäillä.
Niinkuin vanha kerjuunainen hiipi suru, harmaa Huoli, yllä huntu hallavainen, tuli kuulun Permin maalle, haastoi helmi-ruhtinaalle:
»Anna turvaa tummaiselle, tuot' et, herra, kadu varmaan: kudon sulle elonlangan pitkän, sitkan, vaikka harmaan.»
Permi vierelt' immen nuoren, luota kultasarkan huusi:
»Ennen punapurppurassa kesken päiviäni kuolen kuin ma elän tuhat vuotta kera vanhan, harmaan Huolen! Korjaa, ämmä, nopsaan luusi!»
Heläytti helmivyötä.