Taas kaukaa laulavat lauluaan eräkankahat kalvakkaat, ja hongat korvaani huokaavat ja horsmat ja apilamaat…
Taas kaukaa siintävät silmiini meren aavat aukeat nuo, ja rannan somer soittelee ja laine kutsuu luo…
Taas rintani lähteet aukeaa, taas nostan väsyneen pään… Ma tunnen: mun voimani palautuu, kun teidät ma jälleen nään!
On mulla maa, kaunehin kaikista maista.
On mulla maa, kaunehin kaikista maista, varjossa valkean yön, kuullossa välkkyvän veen, kesän ja talven kukkivat kanervakankaat, aarnihongat huojuvat hiljalleen.
Heimo on myös, josta mun syömmeni veri pulppuaa ilmoille kuin maa-emon hetteistä vuo, josta mun hermoni sitkeät langat lähtee, josta mun tahtoni elpyy, aivoni juo.
Kantaja, oi, hersyvän lempehin rinnoin kartuta voimaani mun, etten ma sortua saa! Lastesi kautta sa astut aikojen taakse, ijäti nuorena säilyt, syntymämaa!
Keväisten unien valkea Suomi.
Keväisten unien valkea Suomi, auringon-nousujen maa. Niin totta sun päiväsi saapuva on kuin taivaasi ruskottaa!
Keväisten myrskyjen silpoma Suomi, ei turmios loppua näy. Niin totta sun voimasi voittava on kuin kuohusi korkeina käy!