Naima asettui hänen ilmapiiriinsä, koteutui hänen atelieriinsa, valloitti hänen tuttavansa, omisti hänen ajattelutapansa, taidekeinonsa ja jokapäiväiset tottumuksensa.
Inari tapasi Naiman usein ja kohteli häntä suojaavasti, melkein äidillisellä lempeydellä. Eihän hän toki voinut olla paha sille, joka hänelle itselleen aina oli hyvä. Sillä sen suuren pahan, minkä Naima Inarille teki, korvasi hän runsaasti pienillä hyvillä töillä. Tavallaan hän kyllä hiukan arasteli Inaria, siksi, että tämä oli maisteri ja siksi, että hän rakasti Porkkaa, mutta se teki hänet vain sitä hyväilevämmäksi. Hän saattoi hiipiä hänen viereensä pehmeästi kuin nuori kissa, istua matolle hänen jalkojensa juureen ja painaa päänsä hänen syliinsä. Hän silitteli Inaria silmillään ja petti sydämellään. Koko hänen olemuksensa oli pelkkää lempeä ja kavaluutta. Hän valehteli aina, siksi että hän oli kekseliäs ja siksi että hän oli heikko.
Hän tarvitsi jonkun tuekseen ja hän tarrautui kiinni Porkkaan kuin vesikasvi.
Mutta eihän siinä ollut mitään pahaa. Samoinhan oli Inarikin aikoinaan tehnyt. Olihan Naimallakin tietysti oikeus kurkoittaa siihen, minkä hän onnekseen tunsi. Tämän Inari aina myönsi ja se esti häntä mustasukkaisuuden syytöksestä ja jätti jälelle vain sen murheen. Naimassakin asui kaikkivaltias elämän pyyde, joka käski hänen ottamaan osansa voimasta, ilosta ja rakkaudesta. Hänkin pyrki muodostamaan elämää elinehtojensa mukaiseksi. Hänkin tarvitsi elämälleen täydennystä, lisää toisen aivoista ja ajatuksista, jotakin, jota ilman hän ei kenties tullut toimeen ja jonka hän löysi Porkassa, samoin kuin Inarikin. Eikä Inari edes voinut pitää kiinni omastaan, kun hänen päänsä kielsi koko omistus-oikeuden, ei työntää syrjään lasta, jolle hänen omatuntonsa myönsi kasvamisoikeuden. Pitihän hänen olla vapaa ja voimakas, sitähän koko hänen sisällinen taistelunsa tarkoitti. Mutta miten se oli raskasta ja miten se oli ristiriidassa koko rakkauden alkeellisen olemuksen kanssa! Saattoiko rakkaus koskaan olla muuta kuin orjuutta, yhtyminen toiseen muuta kuin heikkoutta?
Eikö ollutkin hulluutta koko Inarin ponnistelu! Jos sittenkin Naima vei Porkan! Eikö ollutkin kohtalon ivaa, että taistelu näin pilkallisesti kääntyi häntä itseään vastaan! Nyt kun hän juuri oli kieltänyt entisen naisellisen itsensä, ollakseen rakastamansa miehen arvoinen, tehnyt itsensä marttyyriksi näyttääkseen sankarilta, nyt tuli toinen, hänen entinen itsensä, pieni, epämääräinen sukupuoli-olento ja siirsi hänet syrjään, valloitti Porkan aivan vaivattomasti ja ansaitsemattomasti. Mitä hyödytti Inaria Porkan teoreettinen tunnustus ja ihailu, jos Naima kuitenkin käytännössä miellytti häntä enemmän, jos hän kuitenkin viihtyi paremmin Naiman seurassa. Siltä ainakin näytti.
Ja kuitenkin oli Naima kaiken sen vastakohta, mihin Inari pyrki. Oikea ikivanhan naisellisuuden perityyppi luonnontaloudessa hän oli! Kaiken yksilöllisen ponnistelun salakavala tyhjäksi tekijä! Mutta juuri se seikka, että Porkka ei tunnustanut häntä vertaisekseen, näytti takaavan hänelle lukemattomia pieniä miellyttävyyksiä, joista Inari jäi osattomaksi: Inari oli edesvastuunalainen, Naima alaikäinen. Inaria saattoi vastustaa, Naimaa ainoastaan puolustaa. Inarin saattoi jättää oman onnensa nojaan, Naimalle täytyi olla ritari tai tyranni vanhaan tapaan. Inarilla oli valoisat aivot, ankara omatunto ja terävä silmä, hänen kanssaan täytyi olla vakava, omantunnontarkka, periaatteellinen, Naiman kanssa saattoi leikitellä vähän kevytmielisemminkin, leperrellä, unohtaa itsensä pelkäämättä tilitystä, levätä…
Siksi saattoi Porkka milloin hyvänsä luisua Naiman syliin. Ehkä oli jo luisunutkin. Monestikin! Inari ei tiennyt sitä, mutta hän epäili ja pelkäsi sitä. Pelkäsi myös saada varmuutta siitä… Sillä ainakin periaatteellisesti hän soi Porkalle kaiken mahdollisen ilon, mistä hän sen ikänä löysikin, elämännautinnon kaikissa muodoissaan. Ja eroottinen puoli ei heidän suhteessaan merkinnyt paljoa, ei mitään oleellista ainakaan. Inari tunsi itsensä enemmän Porkan vaimoksi kuin rakastajattareksi. Hän oli valmis jakamaan hänen kanssaan, kestämään hänen edestään kaikki elämän vastoinkäymiset, kunhan hän vain olisi saanut olla hänen lähellään. Mutta hän ei saanut. Ja tässä sammuvassa aisti-ärsytyksessä oli myös jotakin, joka suretti, vaivasi häntä, se oli tie, joka saattoi ohjata Porkan pois hänestä ja viedä kenties kerran kokonaan näkymättömiin.
Inari seisoi Tähtitornin mäellä tuijottaen omaan tuskaansa niinkuin tuhannesti ennen. Hän oli näkevinään Porkan ja Naiman iloisilla illallisilla. Sehän oli niin luonnollista. Naimakin oli taiteilija. Naima oli rikas, hänellä oli varaa taiteilla! Hänellä oli varaa huvitella! Ja kuitenkin hänelle, vaikka hän oli rikas, tarjottiin aina ilmaiset juhlat ja ilonpidot, päivälliset ja illalliset, Porkkakin. Inarille ei milloinkaan. Inari oli tasa-arvoinen toveri, Naima vain nainen!
Sanomattomalla katkeruudella Inari muisti niukkoja itse-ansaitsemia ropojaan, ainaista arki-köyhyyttään, jonka hän ylpeydestä yksin Porkaltakin salasi.
Näin tulisi siis olemaan aina, aina…