Vaistomaisesti veivät Inarin askeleet Porkan atelierille. Näin oli hän useana yksinäisenä iltana kierrellyt sen edustalla, juossut sinne sydän kurkussa, silmä sokeana, tietämättä edes miksi. Vaikka se oli turhaa, vaikka se puristi hänen sydämensä yhä kouristavampaan hätään.
Ikkunat olivat nytkin pimeät. Porkka ei siis ollut siellä. Taaskin hän alkoi kierrellä ja kaarrella pitkin katuja. Hermojen jännitys laukesi pimeässä kylmässä lumituiskussa. Kyyneleet tulivat tyrskimällä ja hän valitti ääneen kilpaa myrskytuulen kanssa. Hän kiirehti yhä hiljaisemmille seuduille, ja pysähtyi vasta Tähtitornin mäen rinteellä.
Kaupunki hälisi hiljaa hänen allaan valottaen lumi-usvan halki kaameana kajastuksena.
Tuolla siis oli Porkka! Tuolla siis noissa tuntemattomissa taloissa oli par'aikaa hänen kohtalonsa langat tuntemattomien ihmisten käsissä, jotka juuri tälläkin hetkellä kenties tietämättään tahtomattaan murensivat hänen elämänsä onnea. Tai ehkä tieten tahtoen…
Naima, Naima!
Tämä nimi puhkesi Inarin aivoista kuin parkaisu.
Naima oli oikeastaan kaikkien hänen tuskiensa suurin syy. Naima oli hänen säikkyvän mielikuvituksensa olennoitu turmion symbooli.
Mutta Naimaa ei voinut vihata eikä vastustaa. Potkaista tai hyväillä korkeintaan! Hän oli personaton, syyntakeeton, luisuen ja vieden käsistä! Hänellä ei ollut kunniantuntoa, ei käsitystä oikeasta eikä väärästä. Hän ei ollut mikään siveellinen luonne, mutta sentään kaunis ja kestävä. Niinkuin eläin, täydellinen, oman olemuksensa tiedoton, tunnoton toteuttaja. Hän oli voittamaton, sillä hän ei antautunut taisteluun. Hän oli köynnöskasvi, hän mateli maata pitkin ja kiipesi korkeuksiin yhtä vaivattomasti, kaikkialla missä vain oli tukea, hän käytti hyväkseen esteitä, nousi toisten olkapäiltä ja sukeltautui vaaran tullen turviin toisten selän taa. Hän painoi päänsä, missä portti oli liian matala, haihtui härmänä tähtitaivaalle tarvittaissa, piili hiiren hiljaa vaaran paikalla, mutta oli jälleen aina saapuvilla otollisella ajalla. Hän otti vastaan ruoskan ja rakkauden yhtä vahingoittumattomasti, yhtä upottavan väsymättömästi, hänen selkänsä kumartui luokkana miehen astinlaudaksi, hänen ruumiinsa saattoi kutistua kokoon yhtä olemattomaksi kuin hänen henkensäkin, mutta oli aina valmis jälleen ottamaan entisen tilansa, unohtamaan kaiken. Hän oli kokonaan vailla jatkuvaisuutta eikä sentään lakannut. Hän ei koskaan kapinoinut, mutta ei myöskään luopunut itsestään eikä otteestaan. Häntä sai häväistä ja kiduttaa, mutta pinteestä päästyään oli hän taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ehompi entistään, koskemattomampi kuin koskaan. Hänen hameensa ei koskaan rypistynyt, hänen otsansa ei koskaan punastunut, hänen sitkeä, taipuisa, edesvastuuton kauneutensa ei mistään karissut. Hänen kasvoillaan asui alati ikäänkuin iloinen hyvyys, joka paistoi niin väärille kuin vanhurskaillekin. Hän oli valmis varastamaan toiselta lemmityn ja valmis häntä siitä lohduttamaan. Hänen ruumiissaan oli lähentelemisen ja pakenemisen viiva selvimmin merkitty. Hänen kauniit, solakat nilkkansa olivat kuin luodut livistämään…
Tällaisena kiinni-saamattomana, itsepintaisena luonnonvoimana näki Inari Naiman, ja sellaista vastaan oli hän vallan voimaton. Hän pelkäsi Naimaa. Alunpitäen, siitä asti kun tämä Porkan oppilaana ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Jo ensimäisen kerran hänen nimensä kuullessaan sai Inari pahaaennustavan sydämen-tykytyksen, joka sittemmin ei enää heittänyt häntä.
Ja kuitenkin oli Naima vain lapsi. Häilähtelevä, vaalea lapsi, joka ojensi leikkivän lapsen kätensä kenelle hyvänsä, mutta mieluimmin voimakkaimmalle. Vaistomaisesti pysähtyi hän sentähden Porkkaan eikä enää luopunut hänestä.