Koti olisi pitänyt olla, oikea koti. Pohjoisen viiman, lumen ja myrskyn keskellä pieni turvallinen pesä! Tai kodittomalle sitten kapakka, yhteinen, lämmin ilopirtti turvaksi peikkoja, sisällistä ja ulkonaista paleltumista vastaan!
Mutta naisen kohtalo oli pysyä kotona, silloinkin kun hänellä ei ollut kotia, odottaa kunnes häntä tultiin rakastamaan, silloinkin kun se odotus oli turhaa! Nainen ilman kotia oli luonnoton, säälittävä olio!
Inarilta oli kielletty tämä turvallisuus. Porkka ei mahtunut siihen. Koti ei ollut luovaa taitelijaa varten, joka tarvitsi yksinäisyyttä ja vapautta, niin oli hän opettanut. Eihän oikeastaan Inariakaan varten, sillä Inari oli aina lapsesta asti halveksinut naisia, jotka lepäilivät miesten rakentamissa pesissä ja komeilivat miesten nimellä, työllä, rahalla, kunnialla niinkuin omallaan ilman pienintä oman-arvontuntoa. Silloinkin kun eivät sitä tahtoneet! Sillä yleinen mielipide alisti heidät siihen.
Ja kuitenkin Inarikin salaa ikävöi samaa. Kenties tämä orjuuden kaipaus hänen sydämessään oli vuosisatain jättämää jälkikaikua, jolle ei voinut mitään. Sillä aina olivat naiset pitäneet etevistä miehistä, miehet mitättömistä naisista, aina miehet olleet ylpeitä itsestään, naiset miehistään. Inarin järki sanoi, että sellainen oli rumaa, mutta hänen tunteensa tunnusti sen kauniiksi. Sehän osoitti vain, että rakkaus oli naiselle keskeisin, että hän asetti rakkautensa kaikkea muuta korkeammalle. Se oli hänelle enemmän kuin työ, elämän tehtävä, kunnia, onni, maine, sen kera kaunistui hän ja rumeni, kasvoi ja katkesi, eli ja kuoli. Kaikki muu oli keinotekoista, keinoja sen saavuttamiseksi, keinoja sen salaamiseksi tai unohtamiseksi, epätoivoista ponnistelua yli voimain.
Oliko nainen siis heikompi, huonompi, vähemmän älykäs kuin mies? Ei. Erilainen ainoastaan… Pitikö hävetä sitä, että rakasti? Oliko niin arvotonta kohdistaa tavoittelunsa määrä ihmiseen? Luopua muusta saadakseen itselleen vain palasen elävää iankaikkista sielua, sitä, jonka korkeutta ja kauneutta kaiken maailman työ lopullisesti tarkoitti, jossa ulkonaisen ja sisällisen maailman pyrkimykset ihanasti yhtyivät, joka oli niin rikas ja vapaa, ettei se ollut ostettavissa eikä maksettavissa, että sitä ei voinut vaatia, ansaita, ainoastaan ikävöidä, toivoa ja ottaa vastaan pyhänä armolahjana! Jos rakkauden kaikkivalta olisi; jotakin rumaa, kuinka olisivat rakkauden uhrit kaikkina aikoina jääneet korkeimman traagillisen kauneuden ilmauksiksi! Olihan se todistus siitä, että rakkauden ehdottomuus ylläpiti sitä inhimillisyyden ikuista ehdottomuuden tarvetta, sitä uskoa näkymättömään, olemattomaan, joka vie kuolemaan ennenkuin peräytyy, jonka kautta kaikki suuri on tehty, mikä tehty on!
Mutta turhaan Inari täten puolusteli omaa onnettomuuttaan. Se oli onnettomuus ja pysyi sinä. Jos hän olisi ollut mies, olisi hänellä tietysti ollut tuo levoton pyrkimys eteenpäin, johonkin uuteen, pois saavutetusta, joka on rakas vain niin kauan kuin se on päämäärä. Niin oli Porkan laita ja sentään Porkkakin rakasti Inaria. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä sitä. Mutta eiköhän Porkka sittenkin ollut väärässä luullessaan, että taide välttämättä vaati ulko-elämää ja sen vaihtelevaa aisti-iloa? Keinotekoista oli sellainen ilo täällä pohjoisessa, jossa aurinko piti korvata sähköllä, veren vilkkaus myrkyn antamalla kiihotuksella ja hermokulutuksella!
Inari tiesi kyllä, mistä Porkan vastenmielisyys perhe-elämää kohtaan syvimmältään johtui. Porkka oli kertonut Inarille elämästään. Siihen oli aikoinaan sisältynyt pari vuotta kestänyt avioliiton tapainen suhde. Ei tosin Suomessa, vaan Italian heleän taivaan alla. Hänen vaimonsakin oli ollut taitelija, ennen heidän yhtymistään nimittäin. Senjälkeen oli hän muuttunut kokonaan: omistusvietti, kodillisuuden ja äidillisyyden vaisto oli tunkenut etusijalle. Se oli myrkyttänyt heidän yhdessäolonsa, lopettanut heidän molempain taiteen, tuonut kaikki riidan ja pikkumaisen eripuraisuuden hengettäret heidän majaansa. Heidän oli täytynyt erota. Tai toisin sanoen Porkka oli jättänyt hänet, sillä hän ei ollut voinut sietää sitä vangin iestä, jolla tämä nainen häntä raskautti. Ja sentähden oli hän niin ihastunut Inariin, kun Inari muka oli niin erilainen, niin vapauttava, niin kevyt kestää, niin vertainen. Inari tiesi tämän hyvin ja sentähden hän ponnisti kaiken voimansa painaakseen alas hänessä piileviä samoja kodillisuuden ja omistamisen vaistoja, jotka jo kerran ennen olivat vieroittaneet Porkan rakastetusta naisesta. Nyt oli Inari perinyt edellisen kohtalon, kerinyt sydämensä kerälle saman kirvelevän vyyhdin ja hän kärsi siitä aivan yhtä paljon kuin toinenkin, kenties enemmänkin, senvuoksi, että hän salasi kärsimyksensä…
Ajatukset paloivat Inarin päässä kuin rovio. Huone tukahdutti. Hänen täytyi mennä ulos, vaikka minne! Kenties hän vielä sattumalta tapaisi Porkankin, kyti lapsellinen, hullu toivo hänessä…
Ulkona oli täydellinen raju-ilma. Pistävän äkkipakkasen esiin-ärsyttämänä ryöppysi marraskuinen lumi kiukkuisesti silmiin. Tuuli möyrysi ja vihelteli pitkin korkeiden kivitalojen kattoja ja nuoli maan jalkojen alta hengenvaarallisen liukkaaksi.
Vain harvoja ihmisiä oli liikkeellä. Kadut olivat autiot. Inari ei tiennyt minne mennä, hänellä oli vain tarve liikkua, mennä pois lakkaamatta, viihdyttääkseen mieltään.