II.
Kello löi kellarikerroksessa Inarin huoneen alla olevassa käsityöläispajassa hitaasti kymmenen.
Se päästi Inarin siitä liikkumattomasta tuijotuksesta, mihin hän oli kangistunut hallitessaan rääkättyjä hermojaan.
Mutta samassa palautui myös pelko tuhatkertaisena. Myrskyn ja meren kohu hiljaisessa pimeydessä oli kuin raivotarten ratsastusta. Lamppu lekotti pöydällä sairaasti kuin sammuva ihmissydän. Maailma oli aivan tyhjä, ainoastaan yksinäisyyden kaameilla mielikuvilla kyllästetty. Inaria kammotti aivan kuin vanhan ajan ihmisiä kalmiston ohi kulkiessa.
Hän olisi tahtonut nähdä jonkun elävän olennon, kenen hyvänsä, päästä pois aaveiden asuttamasta huoneestaan, minne tahansa. Jonnekin missä elämä humisi, missä puheensorina, liike ja lämpö rauhoittivat mielikuvituksen kiihottuneen värinän! Sinne, missä Porkkakin! Missä oli ajan täytettä, unhoitusta, hetken lepoa rakkauden sietämättömälle tuskalle!
Mutta minne mennä? Perheisiin oli mahdotonta, sopiva aika oli jo ammoin ohitse. Ruokapaikkojen tylsä, surullinen hämärä ei myöskään ollut mikään ilo sielulle. Ravintoloihin hän ei voinut yksin mennä. Miksi ei? Miks'ei hänen sopinut kurkistaa ovelta sisälle, olisiko siellä kenties joku tuttava, kuten tekivät miehet, tai istahtaa pöydän ääreen yksinkin syömään illallista jonkun sanomalehden vierellä? Olisihan hän ansainnut samat oikeudet kuin mies, kun hän kerran täytti samat velvollisuudetkin, ansaitsi elatuksensa, teki itsenäistä työtä, asui yksin, hoiti itsensä yksin! Hänellä oli miehen epämukavuudet, ei mitään hänen mukavuuksiaan, naisen epämukavuudet, ei mitään hänen mukavuuksiaan.
Miksi ei hän vapauttanut itseään näistä ennakkoluulon kahleista! Olisihan hän voinut tehdä sen näennäisesti hyvinkin helposti. Asettunut kaiken yläpuolelle vain ja mennyt istumaan yksin kapakkaan. Mutta ei levähtämään kuten se, joka koko päivän on ollut työssä ja illalla tahtoo hieman virkistää hermojaan, nauttia hetkisen huoletonta lepoa. Ei! Hänen olisi samalla pitänyt mennä taistelemaan yleistä mielipidettä ja vallitsevia tapoja vastaan, varustautua puolustautumaan porvareita, kyyppareita, portinvahteja ja poliiseja vastaan, yleensä sitä ihmisluokkaa vastaan, joka viimeisimmäksi piti kiinni vanhoillisista tottumuksista. Ne eivät olleet hänen arvoisiaan vastustajia. Siinä muodossa hänellä ei ollut aikaa eikä halua ajaa naisen vapautta. Hän teki sitä kyllä tarpeeksi omalla työllään ja olemassa-olollaan.
Eikä hänen muutenkaan koskaan ollut tehnyt mieli varsinaisesti liittyä emansipatsioni-intoilijoihin. Hänellä oli tarpeeksi hoitamista omassa asiassaan. Ja se mikä sopi hänelle, ei sopinut kaikille. Naisilla oli yleensä ulkonaista vapautta liiaksikin, paljon enemmän kuin mitä he jaksoivat kannattaa. Inari oli monasti melkein katkera ajatellessaan useita oman asiansa ajajia. Hätäkö oli toitottaa uutta oppia, kun ei tarvinnut sitä elämällään maksaa, puhua nykyajan naisen ylpeistä ihmis-oikeuksista, kun ei tarvinnut menettää menneisyyden naisen mukavuuksia, kun kaikki tämä aatteellisuus sai olla vain huvia, henkistä koristusta, ajanvietettä, turhamaisuutta, ei elämäntaistelua, kun sai nousta toisten kannattamalle jalustalle, pysyä hemmoiteltuna porvarisrouvana, kun mies vielä kuitenkin takasi yhteiskunnallisen aseman, kodin, asunnon, ruoan, vaatteet, rakkauden palkan! Miten olisi käynyt heidän, jos he olisivat saaneet sanoissaan edistyä vain sikäli kuin he elämällään jaksoivat todistaa kestävänsä!
Sillä se oli vaikeaa, sen Inari tiesi. Tietysti oli joskus kaukaisessa tulevaisuudessa syntyvä naisia, joille tämä kaikki oli oleva helppoa ja luonnollista, mikä Inarille vielä oli kovaa ja pakollista. Tietysti oli joskus oleva myös Inarin kaltaisia naisia, jotka tällä samalla asteella ollen, samoilla elämän vaatimuksilla varustettuina kykenivät liikkumaan keveästi jopa onnellisestikin. Mutta Inarille se oli mahdotonta. Koko hänen olemuksensa oli kuin ristiriidoille rakennettu. Hänellä oli menneisyyden naisen hermosto, tulevaisuuden naisen pää ja tahto. Hän oli luotu onnettomaksi.
Inari istui kyyristyneenä tuolillaan kylmästä värjöttäen. Huonetta ei saanut valoisaksi eikä lämpimäksi millään…