Hän tiesi, että se tulisi nytkin samalla tavalla kuin ennenkin, samalla hetkellä, täsmälleen kuin kellon lyönti, silloin kun talon ulko-ovet suljettiin ja hän oli aivan varma siitä, ettei Porkka enää tulisi.
Siihen asti hän koetti pysyä tyynenä, jottei Porkka yllättäisi hänen hulluuttavaa vaikerointiaan. Hän saattaisi silloin ehkä mennä pois ijäksi.
Porkka kysyisi ihmetellen: Miksi olet sitten kanssani, jos kerran noin kärsit siitä, miksi liityt ihmiseen, jonka ominaisuudet eivät käy yhteen omiesi kanssa?
Inari muisti tämän tapaisen kohtauksen heidän suhteensa alkuajoilta. Ja se oli silloin säikyttänyt hänet niin, ettei hän enää senjälkeen koskaan uskaltanut näyttää murheelliselta eikä tyytymättömältä.
Tällaista oli siis tämä hänen suuri rakkautensa! Vihdoin oli hän löytänyt sen, mitä hän elämänsä ijän oli toivonut: suuren intohimon. Ja se söi hänet tyhjäksi, sairaaksi, heikoksi ja petolliseksi. Tämä nyt oli muka sitä vapaata, ennen olemattoman ylhäistä rakkautta, josta vuossadat olivat unelmoineet, tämä oman olemuksensa ainainen alaspainaminen, tämä sisällinen väkivalta, tämä ilon petollinen näytteleminen, tämä teoreettisen sopusoinnun keinotekoinen toteuttaminen, tämä lakkaamaton varuilla oleminen! Olihan tämä tahallinen pakko monin verroin kahlitsevampi kuin konsanaan minkään porvarillisen kodin tylsä lepo.
Miksi he valehtelivat? Ei! Porkka oli kyllä kaunis, ehjä, rehellinen, hän oli järjestänyt elämän luonnollisesti, itsensä mukaisesti, arvaamatta ollenkaan, että tuo toinen hento, naisellinen intelligenssi haaskaantui ja rumentui tässä toivottomassa kilpajuoksussa miehisten hyveiden kanssa, pyrkiessään laajentamaan ja rikkomaan omia rajojaan. Ja sittenkin Inarin oli mahdoton riittää Porkalle kaikkien hänen henkisten tarpeittensa varasto-aitaksi, hänen nautintojensa ehtymättömäksi lähteeksi. Porkka eli suurimman osan elämäänsä muualla, etsi seikkailunsa maailmalta, sisällisen taiteilija-uudistuksensa alati vaihtuvien vaikutelmien kirjavasta vilinästä. Hän ei voinut löytää sitä Inarista, eikä Inari puolestaan rakkaudelleen tyydytystä siinä osittaisessa yhtymisessä, siinä kuitenkin kenties ainoassa mahdollisessa suhteen jatkamisessa, jossa he elivät.
Näin he siis menisivät eteenpäin tyydyttämättömien toiveittensa mittaamattomassa puristuksessa. Porkka edellä, Inari jälessä. Porkka kooten elämänsä ulkomaailmasta, Inari Porkasta. Ja he omistaisivat todellisuudessa toisistaan vain sen, minkä he onnistuisivat arvaamaan, tavaamaan esille alta pinnalle näkyvän ryöpyn tai levollisuuden.
Kummallista oli onni. Oikeastaan se olikin vain onnettomuutta. Tai oikeastaan ei Inari pitänyt väliä siitä, oliko tämä rakkaus hänelle onnea tai onnettomuutta, se oli vain jotakin, jota ilman hän ei tullut toimeen, jota ilman hän ei voinut ajatella elämää. Se oli tärkeää hänelle niinkuin ilma tai valo tai ravinto. Hän ei voinut siitä irroittua.
Hänen täytyi vain rakastaa.
Hänen täytyi vain odottaa.