— Sinä rakastat häntä.
— En rakasta häntä siten kuin luulet. Sinua minä rakastan. Voi, jospa tietäisit miten minun on vaikea!
— Sinä rakastat kahta siis…
He vaikenivat hetken.
— Jospa sinä tietäisit, miten myös minun on vaikea, jatkoi Alvia hiljaa. Ajatella, että en koskaan kokonaan tule sinua omistamaan, en koskaan kokonaan ole omistanut…! Että aina kuulut myös toiselle!
— Sinäkin puhut omistamisesta. Eihän kukaan ole toisen omaisuutta…
— Ei, ei! Tiedän kyllä. Mutta minussa on alkeellisia vaistoja, jotka eivät usko todistelujani. Ja jos tapan ne, kuolee minussa samalla jotakin hyvin kaunista ja herkkää, en voi enää rakastaa sinua senjälkeen yhtä täydellisesti kuin tähän asti. Tunnen sen. Jos lakkaan olemasta mustasukkainen, merkitsee se sitä, että jotenkin olen sulkenut sinulta herkimmän itseni…
Inari muisteli omaa rakkauden tuskaansa ja totesi Alviassa kauhukseen samat muuttumattomat sielun liikkeet. Jokainen sana oli totta, palanen hänen omaa elämäntarinaansa…
— Sinäkin puhut noin! huoahti hän murtuneesti.
Alvia luuli, että Inarin ääni sisälsi syytöksen. Hän olisi tahtonut ottaa sanansa takaisin, olla jälleen hyvä ja Inarille mieluinen niinkuin monasti ennen, mutta nyt hän ei voinut. Joku syvä, synkeä voima oli tarttunut häneen ja pakotti yhä eteenpäin rakkauden-kidutuksen tietä, joka tänään vasta ensimäistä kertaa heille avautui.