— Et niin paljon, että jaksaisit unohtaa menneisyyteni…
— Kun et itsekään unohda.
— Mutta minähän olen sen itse elänyt. Se on osa minusta. Porkkakin.
Kenties paras osa. En voi, en tahdo edes häntä sielustani kadottaa.
Ilman häntä en olisi se, mikä olen. En näin inhimillinen, näin elämää
ymmärtävä, en näin hyvä sinullekaan. Hän on viljellyt minut.
— Mutta minä kadehdin häntä siitä. Ei, minä en voi unhoittaa sitä. Että niin suuri osa sinusta, paras osa, kuten sanot, kuuluu hänelle, että kiität häntä kaikesta…
— Kiitän sinuakin.
— Minä jään kuitenkin aina sinun elämässäsi vain episoodiksi, lisännöksi…
— Voi, miksi niin sanot!
— Kun asia on niin.
Inari painoi päänsä alas.
— Et sinä rakasta minua, sanoi hän hitaasti.