— Kuinka voit niin sanoa!
— On niin hirveää, että syytät minua siitä, mitä olen elänyt. Sinähän tiesit kaikki. Enkä minä voi sille mitään. Minun on täytynyt elää elämäni niinkuin olen elänyt, siksi että olen sellainen kuin olen. Jos syytät siitä, on se sama kuin syyttäisit minua omasta aineestani, siitä, miksi olen syntynyt, joka on minussa oleellista, elimellistä, jolle en voi mitään. Ja tiedätkö mitä rakkaus on? Se on koko olemuksen tunnustamista. Ei vain, että hyväksyy ne ja ne puolet ja paheksuu niitä ja niitä, vaan että koko ihminen sinään, sellaisenaan, on hyvä ja armas. Jos rakastaa jotakin oikein, niin ei erota hänessä miellyttäviä ja epämiellyttäviä ominaisuuksia. Ne sulavat yhteen, kaikki hänessä, tuskat, virheet, onnettomuudet, vajavaisuudetkin vain kaunistavat. Se on rakkautta, ja siinä on juuri rakkauden sanomaton onni! Muuten voi sanoa: pidän tästä, mutta en tuosta ominaisuudesta, tuo on hyvää, tuo on pahaa, tuo rumaa, tuo kaunista. Kritiikkiä on kaikkialla ja henkilökohtaista hyväksymistä ja paheksumista kaikkialla, mutta ehdotonta tunnustusta, luottamusta ei ole kuin suuressa rakkaudessa. Siitä tulee samalla sen suuri turvallisuus… sen suuri järjettömyys… Miten elämä siltä pohjalta on yksinkertaista!
— Ja monimutkaista! naurahti Alvia. Kyllähän tuo on kaikki totta mitä sanot. Mutta juuri senvuoksi minun pitäisi saada sinut kokonaan…
— Jos me karkaisimme yhdessä! Vie minut jonnekin oikein, oikein kauas, minne ei mikään menneisyyden varjo ulotu, jossa muisti katoaa, jossa elämä pakostakin on yksinkertaista, jossa minulla ei ole mitään muuta kuin sinut. Se olisi minulle suurin autuus, ei ajatella mitään, ei punnita eikä pohtia mitään, ei tehdä pahaa kenellekään, olla vain… Jättäisimme kaikki ponnistelut ja pyrkimykset, eläisimme päivästä päivään, istuisimme vaikka Mekan kadulla minareetin siimeksessä, antaisimme auringon paahtaa, haihtuisimme tuntemattomina kulkijoina tuntemattomien valtakuntien varjoon jonnekin etäisille itämaille. Sinä soittaisit, minä laulaisin, kiertäisimme pihasta pihaan ja nukkuisimme yömme jollakin kivilaatalla palmujen suojassa. Eikä kukaan enää koskaan kuulisi nimeämme, ei tietäisi meistä mitään. Uskoisitko sitten rakkauteeni? Rakastaisitko niin paljon itse, että jättäisit kaiken muun…?
— Seuraan sinua vaikka valtameren syvyyksiin, vaikka ikuiseen hämärään…
He vaipuivat suloiseen mielikuvitteluun…
Inari melkein todenteolla toivoi, että hän nyt olisi kaukana Alvian kanssa, että joku ulkonainen väkivaltainen voima heittäisi hänet erilleen Porkasta, ettei hänen tarvitsisi valita, kitua, kärsiä, rääkätä itseään ja muita, ettei hän jälleen joutuisi Porkan ankaran vaikutusvallan alaiseksi…
— Nyt et tule minua näkemään pitkiin aikoihin, sanoi Inari, kun heidän piti erota. Täytyyhän minun Porkan kanssa suorittaa joku pitempi keskustelemus, että asiat vähän selviäisivät.
Hän koetti saada ääntänsä leikilliseksi.
— Kuinka pitkä?