Inari tapaili vuoroin Porkkaa, vuoroin Alviaa. Hän heittelehti rääkkääntyneenä, älyä vailla, kummankin välillä osaamatta ratkaista, päättää, pääsemättä selvyyteen itsestään. Hän ei tiennyt, valehteliko hän vai puhuiko hän totta. Mitä rehellisemmin hän ilmehti itseään, sitä ristiriitaisempaa oli hänen esiintymisensä.
Porkka pidätti häntä usein tahallaan, esti häntä menemästä kohtaamaan Alviaa. Alvia kärsi koko rakastavan sydämensä voimalla ja välitti kärsimyksensä Inariin.
Inari oli itse tulla hulluksi. Ei koskaan vielä ollut hän kokenut mitään näin kamalaa.
Kaikki kolme kuluivat hyvin äkkiä.
Porkan ensimäinen itsesoimaava tunnekuohu heikkeni, hän unohti oman syynsä ja alkoi yksinomaan syyttää Inaria. Hän ei muistanut olla niin kärsivällinen ja hyvä kuin mitä oli luvannut. Alvian kyynillisyys eneni, hän alkoi uudelleen epäillä Inaria. Ja Inari sekä syyttää että epäillä itseään.
* * * * *
— Sinä tahdot pakottaa minut pahaksi, sanoi Inari Porkalle. En voi olla Alvialle paha.
— Mutta minulle kyllä! Siitä asti kuin tulin, en ole kuullut sinulta ainoatakaan hellää äänenpainoa. Enkä edes enää voi uskoa siihen, mitä sanot. Lupaat erota Alviasta, mutta siitä ei tule mitään.
— Kun et anna minulle vapautta etkä aikaa. Kiusaat, kahlitset minua.
En minä voi toimia nopeammin kuin voin.
— Kuinka kauan siis tarvitset vielä aikaa?