Siksi häviän, en sano elämästä, vaan sinun elämästäsi, ainaiseksi. Jotten enää itse pettyisi ja jotta sinunkin olisi parempi. Teillä kahdella on pitkä yhteinen taival takananne, sitkeitä sielunlankoja, jotka sitovat teidät toisiinne. Kenties ilman rakkautta, kuten vakuutat, mutta onhan tuo yhteenkuuluvaisuus sitten jotakin vielä voimakkaampaa kuin rakkaus. Olenhan nähnyt hirvittävän taistelusi. Hän on joka tapauksessa sinulle tärkeämpi kuin minä. Sen olen huomannut. Ja usko minua: häntä sinä sittenkin syvemmin rakastat. Minä olen tullut viimeiseksi ja minun asiani on senvuoksi ensimäiseksi väistyä. Matkustakaa te rauhassa Suomeen. Minä en tule sinne milloinkaan enää. Jään tänne maailmalle, haihdun jonnekin hämärään, niinkuin kerran kuvittelimme, mutta yksin. Minun on helpompi niin. Kaikkialla on sen verran öisiä ilotupia, joissa yksinäinen pelimanni niinkuin minä voi ansaita leipänsä.
Kiitän sinua kaikesta, tuskastanikin…'
Inarin pää painuu kuin raskaasta tylsyydestä. Onko tämä mahdollista!
Sitten äkkinäinen tulipalon hätä hänet tempaisee. Hän syöksyy ulos, rientää Alvian asunnolle. Hän ei kävele, hän juoksee, lentää, silmät sokeassa palossa, näkemättä ihmisiä, huomaamatta omaa hullunkurisuuttaan. Hän kiitää nopeammin kuin hevoset ja vaunut, hän karkaa kuin kauris ylämaat, alamaat, kuin koira päistikkaa, suoraa maaliin, vaistonsa vetämänä, ennenkäymättömiä oikoteitä…
Alvia ei ole kotona.
Inari värisee neuvottomana. Mistä, mistä tavoittaa hänet tässä miljoonakaupungissa? Keksimättä mitään hän jää odottamaan hänen portilleen. Eiköhän hän tulisi, jos oikein kauan odottaisi… Ei ketään tule…
Sitten hän vasta muistaa että onhan postikin olemassa, että voihan hän kirjoittaa…
Hän menee lähimpään kahvilaan, pyytää paperia. Mutta mitä hän kirjoittaisi? Pyytäisi Alviaa siis jäämään hänen luokseen, jatkamaan tätä… Ei, se oli mahdotonta. Kaikki oli totta, mitä Alvia kirjeessään sanoi, liiankin totta. Miksi ei hän voinut nähdä asioita yhtä hämärästi kuin hän näki nuoresti ja romantisesti? Ja Alvia tunsi itsensä. Jos tätä jatkuisi, hänen rakkautensa kuolisi, hän kivettyisi niinkuin Inari oli kivettynyt Porkalle Naiman vuoksi. Se olisi kauheaa. Inari oli näkevinään Alvian tuon aikoinaan niin hennon ja herkän, tulevan vastaansa kylmänä, kovana, karkeana, ivallinen, epäkunnioittava hymy huulillaan. Ei, sitä hän ei kestäisi. Silloin Alvia olisi kadottanut juuri sen, mitä Inari hänessä rakasti. Ja olisiko heillä sitten enää mitään yhteistä tunnelman rikkouduttua, erotiikan sammuttua, seitsemän vuoden kuluttua, niinkuin Porkalla ja Inarilla kuitenkin oli? Eikö hän vaatinutkin mahdottomia elämältä vaatiessaan kauniimpaa, kestävämpää, arvokkaampaa suhdetta kuin hänen ja Porkan! Ei kenenkään elämänjuoksu mennyt ilman erheitä, pettymyksiä, hairahduksia, kärsimystä. Ehkäpä juuri nyt, nyt vasta, kun kaikki tuo jo oli kestettyä ja takana, he voisivat rakastaa toisiaan oikein kauniisti ja inhimillisesti, kuten Porkka uskoi. Vakuuttivathan sekä Porkka että Alvia oikeastaan samaa ja samaa sanoi Inarin oma vakaumus. Miksi hän ei siis uskonut! Miksi pyrki hän yksin luomaan onnettomuutta, kun kaikki muut olivat valmiit ajattelemaan toistensa onnea! Ei, hän ei saanut kirjoittaa mitään Alvialle. Se olisi ollut rikos. Ja mitä olisi hän muuta voinut sanoa, kuin että joka sana oli totta ja oikein. Pyytääkseen Alviaa jäämään olisi hänen lopullisesti ollut luovuttava Porkasta, kiellettävä hänet. Mutta se juuri olisi ollut kaikista suurin rikos, samaa kuin kieltää paras itsensä. Ja jos Alvia olisi vaatinut tällaisen puhtaasti inhimillisen arvon poispyyhkimistä, olisi hän ollut vielä luonnottomampi ja ahtaampi kuin Porkka, joka vaati eroottista suhdetta poistettavaksi saadakseen suhteensa Inariin täydelliseksi. Mutta jos suhde Porkkaan jatkuisi vaikka kuinka epäeroottisena tahansa, kuluttaisi se Alvian rakkautta. Hän oli liian nuori Inarille. Hän ei koskaan kokemuksiltaan saisi kiinni Inaria. Vaikka he eläisivät sata vuotta, olisi Inarilla aina parin vuoden etuennätys, joka tulisi kiusaamaan Alviaa. Hänellä ei ollut oikeutta vierittää tätä taakkaa nuorukaisen hartioille, etenkään nyt, kun hän itsekin kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Ja hänellä ei ollut varaa Alvian vuoksi menettää Porkkaa.
Inarin aivot kehräsivät kuumeisesti.
Kynä oli vaipunut hänen kädestään. Paperi jäi tyhjäksi.